hyviä hetkiä.

Yllättäen tuskaisen vässykkäavautumisen jälkeen synapsiraot ovat alkaneet taas täyttyä transmittereillä.

Eilinen meni harjoittelussa jo ihan hyvin ja tänään aloin olla jo hiukkasen vauhdissa. Kuten tuonne kommenttiin kirjoitin, eilen syötin 5kk vauvaa tuttipullolla. Ymmärsin taas paremmin, miksi entiset sairaanhoitajaopiskelijaluokkalaiset paukahtivat paksuksi heti kun linja muuttui sh:sta kätilöksi: kyllähän nuo vauvat on sympaattisia (ainakin tyytyväisinä). Mutta minä olin helpottunutkin, kun vauveli oli saanut maidot huuleen ja pörpäytettyä ja pääsin lähtemään.

Töiden jälkeen menin kirjastoon. Ville rimpsautti soittaa ja sai taas puhella ilman kielitaidon, säädyllisyyden tai teennäisyyden sensuuria. Se on mahtavaa.

Kirjastossa kiertelin hyllyjen välissä ja yritin stimuloitua älyllisesti. Näpräsin pokkareita, klassikoita, elämäkertoja, historian, lääketieteen, uskonnon ja psykologian kirjoja sekä kieltenopiskelumateriaalia ja mietin, miten paljon mielenkiintoista tähän maailmaan mahtuu. Lainasin taas pari kirjaa, jotka jätän lukematta.

Illalla lähdin jonnekin luennolle, jonka ilmoituksen olin huomannut lehdestä. Lastenpsykiatri, psykoanalyytikko Bernard Golse piti luentoa aiheesta "Entre psychanalyse et attachment: la place de la symbolisation et de la sexualité infantile". Tuin psykoanalyysiyhteisöä viitosen pääsymaksulla ja paikalleni istahtaessa olo oli aikuinen ja älykäs. Luennon alettua olo oli väsynyt ja tyhmä; loputtua helpottunut.

Tänään töissä tein kuumenmittauskierroksen itsenäisesti. Oikeasti jännitti. Lapset sairaalasängyissään ja aikuiset vieressä tuijottamassa mitä teen. Pelkäsin, että joku kysyy jotain. Vahvan aksentin hyvä puoli on kuitenkin se, että usein jo tervehdyksen sanoessani paikalliset huomaavat, etten puhu kieltä.

Muuten kiertelin taas kerran paljon toisen opiskelijan mukana. Tämä vasta toisen vuoden shopiskelija, mutta niittaa mut taidoillaan ihan satanolla. Se on pirtsakka, näppärä, ystävällinen ja ymmärtääkseni ihan fiksukin. Minä kun puolestaan en osaa puhua, laittaa lakanoita tai pestä ihmistä vuoteessa. Onneks se on mukava ja antaa minunkin tehdä, eikä yritä päteä minun kustannuksella.

Iltapäivästä olin oikein hyväntuulinen ja puhelias (sanoin monta lausetta!). Ruokatauolla kävin edellisessä harjoittelupaikassa ja sovittiin ensi viikolle aika, jolloin saan loppupalautteen. Oli kiva nähdä noita edellisen harjoittelun ihmisiä, tuntuivat ihan vanhoilta tutuilta. Suhteellista on elämä.

Töiden jälkeen kävin hakemassa minulle saapuneen lähetyksen tuosta viereisestä rakennuksesta, tämän opiskelija-asuntolan konttorista. Rakas pikkusisko oli lähettänyt taas mahtavan yllätyksen. Innoissani avasin paketin, jossa oli mm. Pantteri mix pussi. Tarjosin konttorin työntekijöille karkkia ja nainen puklautti salmiakin suustaan hirveellä irveellä. Se otti päälle hedelmän makuisen lohdutukseks.

Iinalle terveisiä sinne Perunaan, salmiakista tulit mieleen!

Vässykän päiväkirjat.

Loma:

Positiivisesti valehdeltuna: Aurinkoa, lepoa, kulttuurielämyksiä, ruokaa

eli:

Aurinko: aloin epäilemään sen himoittua kosmeettista vaikutusta. Ainakin omalla kohdallani: kaikki raajat erivärisiä kuolleesta kalasta likasen punarusakkaan(alun perin polttavan punainen). Eikä tapa akneakaan. Otsassa hillitön pahkura.

Lepo: Nukuin joka päivä liian pitkään, enkä virkistynyt.

Kulttuuri: Kävin Lyonissa "Ranskan hienoimmassa puistossa" Tête d'or:ssa sekä kahdessa museossa. Lisäksi luin kirjan, melkein kaksi.

Ruoka: Söin paljon. Mieleen jäi alkuviikon "kiitti letuista" ja loppuviikon kebabtestaus. Kiitti letuista kokemus oli oikeasti ihan hyvä. Pääruuaksi lettu juustolla ja jauhelihapihvillä, jälkiruuaksi lettu jätskillä.
Kebab oli halal. Luulisin että kanasta täällä tehdään. Rasvaa ja suolaa. Rasvaa ja suolaa on tietysti Suomessakin, mutta Suomessa "kebabia" tehdessä tajutaan jauhaa ne sikanaudan jänteet, nahkat ja rasvakelmut niin hienoks tahnaks, että niitä ei tunne eikä näe. Täällä nuo kanan vastaavat jauhamattomana ellotti. Olenhan mösselisorsa itsekin.

Harjoittelu nro 2 : shirrurrshii pediatrik

Maanantaina heräsin suunnitellusti ajoissa ja lähdin liikenteeseenkin ajoissa. Piti tavata koordinaattori koululla ja mennä yhtä matkaa osastolle. Kerran olen koululla käynyt. Se kuuluu samaan kompleksiin sairaaloiden ja muiden terveysalan koulujen kanssa. Rakennuksia on siis monta. Enkä löytänyt oikeata koulua, vaikka siellä olen kerran käynyt. Kello tikitti pommin lailla taskussa kun säntäilin ja kyselin ihmisiltä. Löysin perille, mutta 20 min myöhässä. En tiedä oliko koordinaattori myöhästymisestä harmissaan vai muuten vaan kiireinen, mutta matka osastolle kului tukalassa tunnelmassa.

Osastolle päästiin. Koordinaattori kiitteli kovasti osastonhoitajaa kun olivat minut ottaneet. Tässä oli ollut nimittäin jonkinlaista sekaannusta. Alun perin harjoittelupaikkani piti olla muualla, mutta ilmeisesti lyhyellä varoitusajalla tämä osasto minut oli ottanut. Tuntui, että itsekin pitäisi jotenkin ilmaista kiitoksensa, mutta en saanut edes esiteltyä itseäni. Rupesin vaan seuraamaan osastonhoitajaa. Se näytti nopeasti paikat, antoi jonkun kansion ja istutti mut sitä lukemaan tyhjään huoneeseen. Aika sumeni ympärillä, mutta lueskelin varmaan ainakin yli tunnin, kunnes kansio alkoi olla koluttu sairaanhoitajia koskevia lainsäädäntöjä myöten.

Poistuin kammiostani. Vähän aikaa pyörin, kunnes osastonhoitaja otti minut ja toisen ensimmäistä päivää olevan shopiskelijan mukaansa. Toinen oli tullut muutamaa tuntia minua aikaisemmin, mutta oli jo täyttä höyryä hönkimässä askareitten parissa.

Oh:n kanssa kerrattiin asioita, jotka olin lukenut. Sitten lähdin raportille. Oh sanoi, että liity jonkun seuraan ja lähde sitten jossain vaiheessa päivää pois. Raportin jälkeen ruvettiin jakamaan suomalaisriistaa. Joku sanoi, että seuraa tuota sairaanhoitajaa. Sairaanhoitaja sanoi, että tänään kannattaa varmaan olla lastenhoitajien (?, siis niinkuin perushoitajat lastenosastolla) kanssa. Lastenhoitajat eivät olleet innoissaan. Joku kyseli, että moneltako mun päivä loppuu. En osannut sanoa, kun en tiennyt. Sanoin, että tulin yhdentoista maissa. Lashoi kyseli, että miksi sinä semmoiseen aikaan tulit. Jaatuotaentiedä, mietin, ja sanoin epämääräisiä ranskantyylisiä sanoja putkeen, eikä lashoi ymmärtänyt, enkä ymmärtänyt itsekään. Liityin sitten kuitenkin lastenhoitajaopiskelijan seuraan, joka otti minut mukaansa kuumeenmittauskierrokselle. Hän oli mukava. Mutta sitten osastonhoitaja näki, ja sanoi, että minun pitäis liikkua jonkun "ammattilaisen" kanssa. Fysioterapeutti sattui epäonnekseen olemaan paikalla ja tarrasin siihen kiinni (en fyysisesti). Se oli kanssa ihan mukava, mutta sen päivä loppui puolen tunnin päästä. Se sano, että heippa ja jäin taas pyörimään. "Tuttu" lashoi näki minut taas ja rupes siinä maanittelemaan, että etköhän sinäkin voi jo lähteä. Vähän hämmennyksissäni sitten lähdin.


Toinen päivä. Taas oli hoitajilla epäonnen arpojen päivä. Jollekin nakki napsahti ja liityin lastenhoitajien seuraan. Kai se on tapana, että ensimmäisenä päivänä ollaan lashoiden kanssa. Logiikkaa en kuitenkaan ymmärrä, koska molemmilla lastenhoitajilla oli jo opiskelija, kun taas sairaanhoitajilla ei. Tämä ei kuitenkaan ollut minun epäonneani. Tämänpäiväinen lashoi on nimittäin hyvännäköinen ja ystävällinen ehkä 25-v nainen. Latinovaikutteita: suuret ruskeat silmät, sopusuhtaisen, mehukas. Nimikin joku [kändit], en tiedä miten kirjoitetaan. Mutta makea siitä tulee mieleen. Kuljin siinä sitten "Namun" perässä toisena opiskelijana. Tämä toinen opiskelijakin(lastenhoito) oli tosi mukava, neuvoi ja auttoi.

Lisäks oli sairaalaklovnipäivä. Mua ahdisti jo ennen kuin ne tuli, koska pelkäsin, että joudun huomion kohteeksi. Eikä ollut yhtään sellanen olo, että haluaisin. No mutta jouduin kuitenkin. Hyvinkin kiusaantuuna koetin olla jutussa mukana, mutta enpä ymmärtänyt jutun juurta ollenkaan. Kyllähän ne klovnitkin tajus, että nyt poikaparka sellasessa häpsingissä, että vois vaikka vaihtaa juttua. Ja juttu vaihtui. Ystävällinen klovni oli kuitenkin, kysyi sitten saksaksi, että ymmärränkö saksaa. Sanoin "Nein" ja se sanoi, että siis ymmärrät. Lähtiessä sanoi vielä Auf Wiedersehen.
-----

Kaipaan tosiaan huumoria. Tilannekomiikkaa jaetuissa hetkissä. Sitä että voi latasta jutun ilmoille, kun jotain päähän pälkähtää. Omille jutuille voi nauraa, mutta pakko myöntää, että ei oo ehtymättömät nämä minun vitsivarastot. Tai ehkä on, mutta hiljalleen alkaa olla jo pelottavaa nauraa. Tänään huvituin selatessani jotain teosta Euroopan historiasta. Mietin, että aika reiluja juttuja on valtioitten välillä tapahtunut. "Kivat vaan sullekin ...(joku maa)" Ja nauroin itsekseni. Terve meininki.

Voi kirosana!

Loma alkoi, reissua pukkaa ja Ellu tulee virkistäväks seuraks. Tai sitten ei.

Kyllä kaikkee sattuu, mutta ajoitus on se tapahtuman seurausten kerroin. Tällä kertaa tulivuori olisi voinut odottaa vielä viikon. Sitten on tosiaan vielä rautatielakko, joten junat kulkee kanssa hassun hauskasti. Tai sitten ei kulje. Lyoniin pääsee aina, mutta se on nähty. Sinne varmaan huomenna kuitenkin suuntaan. Tai sitten en.

Tänään poltin olkapääni auringossa. Ja luin vähän. Elämä on jännittävää. Tai sitten ei.

Vähän Suomesta

Kävin kirjastossa tapani mukaan palauttamassa myöhässä kirjoja, joita en koskaan lukenut. Kävelin hyllyjen ohi, jossa oli matkaopaskirjoja. Suomesta oli hyllyssä 2,3 (kaksi Suomesta ja yksi Lapista kokonaisuutena). Selailin yhtä. Opin ja kertasin, mitä Suomessa ei saa tehdä:

1. Älä ota vitsinä, jos joku maaseudulla sanoo, että vessa on ulkona oleva mökkerö. Se ei ole huumoria, vaan totta.

2. Älä kieltäydy saunakutsusta (paitsi terveydellisistä syistä)

3. Älä käytä sarkasmia, sitä ei todennäköisesti ymmärretä.

4. Älä juo illanvietossa toisten juomia, jokainen tuo omat juomat!

5. Älä puhu pahaa suomalaisesta suomalaiselle, edes leikilläsi.

Ensin naureskelin, mutta sitten kauhistuin: tottahan nuo pääosin on.
Kirjan luotettavuutta tosin heikensi se, että melkein ensimmäisellä sivulla oli kuva ratikasta Mannerheimintiellä, ja alla teksti "Mannerheimintie, Ahvenanmaa"

Joo, mutta kuten huomaatte niin ei oo asiaa kerrottavana taaskaan.

Ratikkamatkalla kattelin ihmisiä ja mietin mitä niitten päässä liikkuu. Aika monella oli pää aika lailla tyhjänä, tai keskittyneenä siihen kun pääsee kotiin. Yks rattaiden kanssa käytävää tukkiva närkästyi, kun änkäsin täyteen ratikkaan. Muutamat keskitty vauveleihina. Lapset sohlas ja melus keskenään, paitsi se yks joka oli äitinsä(?) kanssa. Se oli kiltisti penkillä ja katteli meluisia ikätovereitaan. Ei arvostellen, vaan neutraalisti. Musta se oli sympaattinen. Mutta sen äiti(?) oli puolinyrpeähkö. Tai ajatuksissaan.

Puolikas loppuarviointi kulttuurikoulutuskuorrutuksella, kiitos.

Tänään oli viimeinen päivä, kun osastonhoitaja oli paikalla minun harjoittelun aikana. Ajattelin sitten mennä työpäivän päätteeksi häntä kiittämään. Mietin hetken mitä sanoisin, mutta ajattelin, että ehkä paras mennä taas fiiliksellä. Menin sen huoneeseen ja sanoin, että minä tästä taidan lähteä pikkuhiljaa kotia päin. Sitten päätin ihan ronskin suomalaisen hauskasti halata osastonhoitajaa. Se katto, että "mitäs helkkaria nyt tapahtuu??!!", blokkas mut kohteliaasti ja ohjas tyylikkäästi eurooppalaistyyliseen muiskismuiskis -poskisuukkoseen.

Saatoinpa pikkusen punakoitua, mutta niin tolaltani en mennyt, että hymy ois hyytynyt. Sitten se sano mulle, että istahda vaan hetkiseks tuohon jutskailemaan. Minä sitten kiittelin ja sanoin, että "oon tosi grasjöö (gracieux*) tästä kaikesta". Se katteli vähän, että hetkinen, ja sano "niin että mitä sillä tarkotat?". Vastasin, että on ollut tosi "merveilleuse tämä harjoittelu".

*gracieux a (f gracieuse, pl gracieux, gracieuses) hento, kaunis (erittäin kaunis), kaunispiirteinen, keijukaismainen, siro, siroliikkeinen, siromuotoinen, siropiirteinen, sirorakenteinen, sorja, sulavalinjainen (MOT-sanakirja ranska-suomi)

Sit se kai asiayhteydestä tajus ja rupes mua ystävällisesti hymyillen vähän opastamaan ranskan kielessä. Opin, että oikeestaan "merveilleusekaan" ei sovi sitten ollenkaan kuvaamaan harjoittelua tai ihmisiä, vaan esim. maisemia. Kaiken lisäks yritin vielä vähän vängätä, että "eikö tosiaan, entä jos puhuukin.. entä jos tarkottaa..", mutta ei niin, EI!

Sitten siirryttiin siihen parempaan osioon, kun se alko kehumaan minua. Sano miten minä kielivaikeuksista huolimatta oon pärjännyt hyvin, ollut helposti lähestyttävä potilaille ja henkilökunnalle jne. Sanoi jotain siitäkin, että hyvin olen osannut säädellä, en tiedä miten kääntää, "fyysistä etäisyyttä, vaikka kulttuuri on teillä päin varmaan vähän erilainen". Tuli vähän sellanen olo, että viittaskohan se mun edeltävään agressiiviseen lähentelyyn.

Minä sitten välillä sanoin "kiitos" (kauniista sanoistasi). Se sano, että "juu ei täällä oikeestaan kuulu sanoo kiitos tällasessa tilanteessa" (siis kai kauniista sanoista, tarkoittaen kai, että anna mun nyt puhua rauhassa loppuun).

Kuuntelin sit loppuun ja jäin vaan hölmönä tuijottamaan. Se luuli varmaan, että en ollut tajunnut sanaakaan ja kysyi: "ymmärsitkö?"
minä vastasin: "enköhän".
se kysyi sitten: "haluatko, että sanon kaiken uudestaan hitaammin"
vastasin äkkiä: "eieiei, kyllä ymmärsin, en vaan tiedä mitä mun pitäis sanoo"
se vastas, että :"ehkä on parempi ettet sano mitään"
ja minä sanoin, että: "käy mulle!"

Sitten hän kyseli vielä tulevista suunnitelmista ja minä kertoilin. Sanoin sitten, että "tiedä vaikka työskentelisin joskus täällä" Hän katto, että oonko tosissani ja sanoi "aijaahas?". Sitten vähän pehmitin tilannetta, sanoen "siis että ehkä joskus muutaman vuoden päästä jos opin kieltä."

Sitten tuli hetken hiljaisuus ja minä päätin ruveta lähtemään. Moikkasin ja hävisin paikalta.

Vielä pitää varmuuden vuoksi tarkentaa ilmapiiriä:
Elikkä siis tunnelma ei kuitenkaan ollut mitenkään painostava vaan suorastaan hilpeä. Oli vaan vähän sellanen olo, kuin toinen ois ollut aurinkokunnasta X ja toinen galaksi Galacticasta.

Makuelämyksiä ja hajamielisyyttä

Elämässä unohtaa usein olla kiitollinen. Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni kiitollinen siitä, että minulla on normaalikokoiset paroottikset. Tänään otan sen jo melkein itsestäänselvyytenä, vaikka vieläkin syön antibioottia tilan vakiona pitämiseksi. Törkeää.

Mutta viikonlopusta. Lauantaina sain kerättyä virtaa sen verran, että laitoin yhdelle Lyonissa tapaamalleni Grenoblelaiselle, Jeremielle, tekstiviestin. Se lupas sillon Lyonissa, että voi näyttää kaupunkia, kun olin tapani mukaan valitellut, etten tunne täältä ketään. Hänhän olikin lähdössä autolla Lyoniin kavereittensa luokse viinikinkkujuustoillanviettoon. Sanoi, että lähde vaan mukaan jos haluat. Minähän lähdin.

Perille päästiin. Illanviettoon tuli jotain vajaa kymmenen ihmistä ikähaarukalla 20-40. Mukavaa porukkaa.

Viinin ohella oli tosiaan juustoja, kinkkuja ja leipää. Muut kuolas herkkujen ympärillä napsien siivuja ja kimpaleita lautaselleen. Minä nappailin pieniä nokareita, joiden ajattelin olevan tarpeen tulleen helppo piilottaa sohvatyynyjen väliin tai taskuun. Kun muut näki mitä tein, niin rupesivat sitten opastamaan miten juustoja oikeasti leikataan. Kauhun katse silmissäni koetin turruttaa kieltäni ja mahalaukkuani tulevaan. Nälkä teki kuitenkin tehtävänsä: söin lautasen tyhjäksi ja yhtä homesiivua huolimatta osasta melkeinjopasuorastaan nautinkin.

Siinä istuttiin tuttavallisesti olohuoneessa ja huumori kukki. Alkuun minä koetin hyrähdellä perässä, mutta suoraan sanottuna rupes pikkusen vituttamaan oma itteni, kun en tajunnut yhtäkään juttua alusta loppuun ja tekohyrähtelylläkin on rajansa. Loppujen lopuksi sanojen virta perinteisesti vain suris ympärillä ja minä keskityin pitämään silmiä auki. Mietin siinä syvällisiä, mm. äidinkielen ja huumorin merkitystä ihmisen elämään ja ihmistä sosiaalisena eläimenä. Ei ehkä paras keino pysyä virkeänä. Kyllä ne minulta ystävällisesti välillä kyseli, mutta sanainen juustolautaseni oli pelkkää Arlan kermajuustoa täynnä.

Viinipullojakin tyhjeni, mutta "keskieurooppalaiseen tapaan". Kun yks joi ehkä hiukan enemmän, niin muut rupes jo vähän puolleikkimielellä toppuuttelemaan. Eikä se ollut edes selvästi humalassa. Kukaan ei örveltänyt, oksentanut, tapellut eikä sammunut.

Olin siellä yötä ja sunnuntaina käytiin sitten pienemmällä porukalla keskiaikaisessa kaupungissa Pérouges:ssa Lyonin lähistöllä. Kiva paikka ol. Ja muutenkin erimukava viikonloppu.

Illalla kotiin tultuani rupesin sitten valmistautumaan maanantaihin ja töihin. Huomasin, että olin unohtanut takkini Jérémien autoon; sanakirjan ja silmälasit oletettavasti Lyoniin. Takin taskussa oli työavaimet ja passi, onneksi sen sain tänään töiden jälkeen haettua. Ilman silmälaseja tietysti pärjään piilolinsseillä, mutta se tietää sitä, että seuraava lääkärikäynti silmäspesialistilla on tulossa ja pian.

Takkia hakiessani pistäydyin ravintolaan karmean kahvinhimon pysäyttämänä. Tarjoilijana oli joku 12v poika, isukki jossain pihan puolella. Tilasin maitokahvin. Virhe. Poika kysyi haluanko ison vai pienen kupin, valitsin ison. Virhe. Kahvi maksoi 3,2e ja annoin aloitteelliselle pojalle nopeasta palvelusta vielä tippinä 50senaa. Virhe.
Kahvin saatuani istahdin tyytyväisenä pöytään, laitoin huulet kupin reunalle ja sipaisin kahvia. Hetkinen, mietin. Miksi olin maistavinani maun, jonka voisin kuvitella tulevan pikemminkin lehmän perseestä kuin kahvista? Otin toisen sipaisun ja epäilyni vahvistui. Maitoa ei todennäköisesti oltu lypsetty utareesta vaan valutettu jostain muualta. Tai jos oli, niin vuosikerta muistaa todennäköisesti kahdeksankymmentäluvun paremmin kuin minä. Vielä kolmannen sipaisun otin ollakseni varma, että en erehdy. Hyhhyh. Poikanen hymyili viattomasti tiskillä ja en minä kehdannut mennä valittamaan, vaikka olisi varmaan pitänyt. Tein vanhan kunnon valepuhelun ja juoksin ravintolasta raikkaaseen ulkoilmaan.

Jep.

Ja kaikkia varmaan jäi kiinnostamaan pohdintani tulokset illanvieton hehkeimmiltä tunneilta: Huumori on korvaamaton yhdistävänä tekijänä ja tunnelman kohottajana. Erityisesti keskustelutilanteissa huumori pohjautuu pitkälti verbaliikkaan, joten äidinkielellään on helpompi olla itse hauska, mutta myös nauttia muiden huumorista.
Ja ihmisistä. Seurassa on monesti hauskempaa, mutta ei aina. Ja vieraassa ympäristössä vähiten tuntematon ihminen tuntuu melkein tutulta.

Kylläpä pääsin pitkälle.

Tukos

Sen voin ihan suorilla sanoa, että nyt on ollut todellisia vaikeuksia saada aikaan yhtikäs mithään. Jopa tekstiviestin kirjoittaminen on sellainen suoritus, että koko elimistö alkaa ensimmäisen kirjaimen jälkeen huutaa: "LOPETA JA HETI!". Olen totellutkin. Mutta niinhän nuo putketkin alkaa yleensä toimia kun ottaa tulpan pois. Eli yritettään.

Pääsiäinen oli Påsk. Ei kummallisuuksia. Lyonista löysin uusia nurkkia ja siellä kävellessäni olin hetken aikaa niin fiibuloissa, että on ihan jäänyt mieleen. Ajattelin, että onpa mukavaa vaan olla täällä jossain ja antaa jalkojen viedä. Aivot pumppas mitä lie kemikaalia ja sosiaalista virtaakin oli. Englantia kuultuani liityin seuraan kulkemaan pitkin Rhônen rantaa yankee-ranskalaisen tytön ja hänen ranskalaisen serkkunsa kanssa. Suosittelivat matkakohteiksi New Yorkia, Pariisia ja jotain kaupunkia Bretagnessa. Ne on kaukana.

Yleensäkin ihmiset suosittelevat paikkoja. Se on ehkä helpoin small talk aihe, ja sitä siksi usein itse kysynkin. Kaikkien mielestä Pariisi on ehdottomasti näkemisen arvoinen, Marseille hirveä, Lyon kiva ja Grenoble.. Tuota. Yleensä ihmetellään miksi tulin tänne, jopa grenoblelaiset. Sanotaan, että vuoret on kyllä ihan jees ja laskettelukeskukset, mutta itse kaupunki, njetnjet.

Henkilökohtaisesti en mä nyt tiedä onko tässä mitään vikaakaan. Ihan jees peruskaupunki, suomalaisella vertailulla isokin (oisko luokkaa Tampere). On Avenueta ja Boulevardia, kauppaa ja kiskaa, sekä museoita ja ravintelia.

Lisäks ihmiset suosittelee jotain pienempiä kaupunkeja, usein omia kotikaupunkejaan. Nimet eivät jää vaan mieleen.

Sitten kun multa kysytään Helsingistä. Ensin tietysti sanon, että kannattaa käydä. Sitten kun kysytään perusteluja, niin hiljenen. Enkä vain kielitaidon takia. Mitä Helsingissä sitten on nähtävää? Meri? ja jos sen sanon niin siinä vaiheessa ihmiset menettävät jo mielenkiinnon, tyyliin, vautsivau, että ihan meri... Saattavat lennot tämän markkinoinnin jälkeen viedä ihan suorilla Stockholmiin.

Pääsiäismessua en nähnyt, vaikka niin suunnittelin. Muutenkaan en ymmärtänyt paikallisesta pääsiäisestä muuta kun sen, että pitkäperjantai oli tosiaan arkipäivä ja sunnuntaina ja maanantaina kaikki kaupat olivat kiinni.

Maanantaina kotiin palatessani alkoi sitten tämä julmettu voimattomuus. Söin vähän Corn Flakeseja muovimukista muoviveitsellä päivälliseksi ja iltapalaksi. Tajusin, miksi ihmisillä on yleensä astioita ja ruokaa jossain jemmassa.

Tällä viikolla paukahti turvota myös vasen leuantaus. Itse luulin ensin imusolmukkeeksi, mutta kotiin soittamisen ja kummitädin konsultoinnin jälkeen alkoi diagnosis avautua. Parotiittiliitti tai jotakin. Eli todennäköisesti joku kivi tukkii tuota sylkikanavaa. (Nää termit ei oo suoria lainauksia, että ei kannata näillä yrittää päteä).

Mielestäni olen aika hyvä somatisoimaan. Ensin en ymmärtänyt sanaakaan ja korvat tupsahti tukkoon. Nyt kun ymmärrän vähän, mutta en osaa puhua, niin tulee vaiva jolloin suun aukaiseminen sattuu.

Eniveis, tänään työkaverit järkkäs mulle lääkärin oikeastaan ilman, että multa kysyttiin. Sanoi vaan se hoitaja, että hän soitti ja kysäs joltakin. "Nyt mee tonne huoneeseen, niin toi meidän lääkäri kirjottaa sulle lähetteen." Sain sitten lähetteen ja osastonhoitaja lähti saattamaan mua toiseen, vastapäiseen, sairaalaan. Hoidettiin mulle kansiot ja nimitarrat ja minä jäin yksin odottamaan. Lyhyellä odotuksella pääsin sisään ja lääkär vahvista kummitädin diagnoosin. Määräs antibioottikaa, kipulääkettä, sylkistimulanttia ja kaikututkimuksen vasemmasta paroottiksesta. Maanantaille lisäks kontrolliaika.

Menin tutkimusta odottamaan, mutta seuraava aika olis ollut vasta ensi viikon perjantaina. Koetin selittää, että ymmärtääkseni mun pitäis päästä tänään. Ei auttanut. Kävin kantelemassa lääkärille. Lääkäri sanoi, että pitää mennä sitten varmaan johonkin toiseen yksikköön. Kerrankin osasin kuitenkin olla vähän vaativampi asiakas, ja pyysin tohtoria, että merkitsis tän kiireelliseks. Lappuun tuli "URGENT" ja alkoi tutkimuskeskuksen sihteerikin etsiä mulle vapaata aikaa. Ensin se ohjas mammografiaodotustilaan (siis ihan sanoi ja ymmärsin, en eksynyt). Sieltä ne sit ohjas mut takaisin sihteerin luokse kun kyse oli paroottiksesta eikä parathyreoideasta. Sain sitten ajan muutaman tunnin päähän toiseen tutkimustilaan.

Muutaman tunnin päästä homma hoitui näppärästi. Geeliä leviteltiin ympäri kaulaa ja poskia ja luulen, että se katto samalla mun karoottikset ja kilpirauhasenkin. Mikäpäs siinä. Selvää kiveä tai abskessia ei sylkitiehyestä löytynyt, mutta tulehtuneeltahan se vaikutti. Maanantaina sit selviää lisee.

Uusia tukoksia pelätessä..