Makuelämyksiä ja hajamielisyyttä

Elämässä unohtaa usein olla kiitollinen. Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni kiitollinen siitä, että minulla on normaalikokoiset paroottikset. Tänään otan sen jo melkein itsestäänselvyytenä, vaikka vieläkin syön antibioottia tilan vakiona pitämiseksi. Törkeää.

Mutta viikonlopusta. Lauantaina sain kerättyä virtaa sen verran, että laitoin yhdelle Lyonissa tapaamalleni Grenoblelaiselle, Jeremielle, tekstiviestin. Se lupas sillon Lyonissa, että voi näyttää kaupunkia, kun olin tapani mukaan valitellut, etten tunne täältä ketään. Hänhän olikin lähdössä autolla Lyoniin kavereittensa luokse viinikinkkujuustoillanviettoon. Sanoi, että lähde vaan mukaan jos haluat. Minähän lähdin.

Perille päästiin. Illanviettoon tuli jotain vajaa kymmenen ihmistä ikähaarukalla 20-40. Mukavaa porukkaa.

Viinin ohella oli tosiaan juustoja, kinkkuja ja leipää. Muut kuolas herkkujen ympärillä napsien siivuja ja kimpaleita lautaselleen. Minä nappailin pieniä nokareita, joiden ajattelin olevan tarpeen tulleen helppo piilottaa sohvatyynyjen väliin tai taskuun. Kun muut näki mitä tein, niin rupesivat sitten opastamaan miten juustoja oikeasti leikataan. Kauhun katse silmissäni koetin turruttaa kieltäni ja mahalaukkuani tulevaan. Nälkä teki kuitenkin tehtävänsä: söin lautasen tyhjäksi ja yhtä homesiivua huolimatta osasta melkeinjopasuorastaan nautinkin.

Siinä istuttiin tuttavallisesti olohuoneessa ja huumori kukki. Alkuun minä koetin hyrähdellä perässä, mutta suoraan sanottuna rupes pikkusen vituttamaan oma itteni, kun en tajunnut yhtäkään juttua alusta loppuun ja tekohyrähtelylläkin on rajansa. Loppujen lopuksi sanojen virta perinteisesti vain suris ympärillä ja minä keskityin pitämään silmiä auki. Mietin siinä syvällisiä, mm. äidinkielen ja huumorin merkitystä ihmisen elämään ja ihmistä sosiaalisena eläimenä. Ei ehkä paras keino pysyä virkeänä. Kyllä ne minulta ystävällisesti välillä kyseli, mutta sanainen juustolautaseni oli pelkkää Arlan kermajuustoa täynnä.

Viinipullojakin tyhjeni, mutta "keskieurooppalaiseen tapaan". Kun yks joi ehkä hiukan enemmän, niin muut rupes jo vähän puolleikkimielellä toppuuttelemaan. Eikä se ollut edes selvästi humalassa. Kukaan ei örveltänyt, oksentanut, tapellut eikä sammunut.

Olin siellä yötä ja sunnuntaina käytiin sitten pienemmällä porukalla keskiaikaisessa kaupungissa Pérouges:ssa Lyonin lähistöllä. Kiva paikka ol. Ja muutenkin erimukava viikonloppu.

Illalla kotiin tultuani rupesin sitten valmistautumaan maanantaihin ja töihin. Huomasin, että olin unohtanut takkini Jérémien autoon; sanakirjan ja silmälasit oletettavasti Lyoniin. Takin taskussa oli työavaimet ja passi, onneksi sen sain tänään töiden jälkeen haettua. Ilman silmälaseja tietysti pärjään piilolinsseillä, mutta se tietää sitä, että seuraava lääkärikäynti silmäspesialistilla on tulossa ja pian.

Takkia hakiessani pistäydyin ravintolaan karmean kahvinhimon pysäyttämänä. Tarjoilijana oli joku 12v poika, isukki jossain pihan puolella. Tilasin maitokahvin. Virhe. Poika kysyi haluanko ison vai pienen kupin, valitsin ison. Virhe. Kahvi maksoi 3,2e ja annoin aloitteelliselle pojalle nopeasta palvelusta vielä tippinä 50senaa. Virhe.
Kahvin saatuani istahdin tyytyväisenä pöytään, laitoin huulet kupin reunalle ja sipaisin kahvia. Hetkinen, mietin. Miksi olin maistavinani maun, jonka voisin kuvitella tulevan pikemminkin lehmän perseestä kuin kahvista? Otin toisen sipaisun ja epäilyni vahvistui. Maitoa ei todennäköisesti oltu lypsetty utareesta vaan valutettu jostain muualta. Tai jos oli, niin vuosikerta muistaa todennäköisesti kahdeksankymmentäluvun paremmin kuin minä. Vielä kolmannen sipaisun otin ollakseni varma, että en erehdy. Hyhhyh. Poikanen hymyili viattomasti tiskillä ja en minä kehdannut mennä valittamaan, vaikka olisi varmaan pitänyt. Tein vanhan kunnon valepuhelun ja juoksin ravintolasta raikkaaseen ulkoilmaan.

Jep.

Ja kaikkia varmaan jäi kiinnostamaan pohdintani tulokset illanvieton hehkeimmiltä tunneilta: Huumori on korvaamaton yhdistävänä tekijänä ja tunnelman kohottajana. Erityisesti keskustelutilanteissa huumori pohjautuu pitkälti verbaliikkaan, joten äidinkielellään on helpompi olla itse hauska, mutta myös nauttia muiden huumorista.
Ja ihmisistä. Seurassa on monesti hauskempaa, mutta ei aina. Ja vieraassa ympäristössä vähiten tuntematon ihminen tuntuu melkein tutulta.

Kylläpä pääsin pitkälle.