Satuhahmoja

Viimeiset vuorot on suoritettu sairaanhoitopalvelusta Ranskassa. Loputkin yöt sujuivat hyvin ja hyvässä seurassa Clairen ja Anne-Gaellen kanssa. Viime yönä olin jo aika uupunut, sain passituksen mennä lepäämään klo 00.00. Välillä lepäilin, välillä liityin tytsyjen seuraan. Anne-Gaelle on asunut Pariisissa joten hän suositteli paikkoja ja antoi numeronsa hätäpäivän varalle.

Uni puuttuessaan sekavina rytmeineen sekä lähtöstressi ovat pitäneet minut h(/Z)orrosmaisessa ja sekavassa olotilassa. Muutamat mielikuvitushahmot muistuivat mieleeni:

Tintti: Vanha kunnon look-a-like, toinen meistä marjoista. Elää tosin aina kasvojeni piirteissä, punakoissa poskissani ja hiustöyhtöni suortuvissa.

Punahilkka: Tänään aamulla perjantaiperinteen mukaan oli viidentenä viikkona peräkkäin paikallisen julkisen liikenteen lakko. Mikä tarkoittaa ettei ole ratikoita. Yövuoron jälkeen hiippailin punaisessa hupparissani koululle palauttamaan työasut ja tapaamaan vielä kerran koordinaattoria. Onneksi tapaaminen muistutti tällä kertaa enemmän isoäidin kuin suden tapaamista, juttu siis sujui ja hyvässä hengessä. Koulun jälkeen kävelin vielä kotiin nukkumaan. Punaisessa hupparissa.

Tuhkimo: Siivousurakka on edennyt, mutta vieläkin on hieman tehtävää. Tuhkimo on kerännyt sympatiapisteitä näiden pitkien tuntien aikana; se joutui siivoamaan aina!
Vaatteet sain pestyä. Siivousvälineet ovat jalostuneet: myslipaketin kantta parempi rikkalapio on kertakäyttölautasen puolikas. Päätin myös uhrata yhden kälysen vaatekappaleen rättitarvikkeiksi. Axe-suihkusaippua on auttanut rasvaliukoisten likojen irrotuksessa. Siskopuolet, eli siivoustädit tulivat pyynnöstä tarkastamaan kämpän kunnon eilen. Koska kämppää ei ollut tyhjennetty, sitä ei voinut arvioida. Puolisiskot palaavat maanantaina, mutta minun pitäisi siihen mennessä olla jo poissa täältä.

Mutta tosiaan. Kaiken kaikkiaan. Luulin että tulisi hirveästi tarinaa, mutta ei tulekaan. Eli tässä tämä taas.

Siivousta, lopun alkua

Taas kirjastoteksti, joten laatua tai maaraa ei kannata arvioida.

Viela kaksi tyovuoroayovuoroa jaljella. Viime yo oli ensimmainen. tanaan paivauneni katkaisi tapaaminen koordinaattorin kanssa koululla, ja siksi olen nyt kirjastossa, joka on kotimatkan varrella. Koordinaattori ei ollut sovittuun aikaan paikalla ja 45min odottelun jalkeen koulun muut opettajat lahtivat etsimaan koordinaattoria kanssani. loytyi, oli unohtanut tapaamisen.


Vuorotyo ei iloistaan huolimatta ole hyvaksi voinnilleni. Erittain nihkea olo. Viela kun on kuuma ja mina laitoin farkut kotoa lahtiessa. Tapaaminen koordinaattorin kanssa sujui huonosti. Olin aika pokkelo ja iloton ja koordinaattoria nolotti sen lapsus. Ja minua ahdisti sekin kun sita nolotti ja mina olin pokkelo ja jotenkin jai tosi sekava olo.


Muutenkin tukalan kuuma ja jaatavan kylma kohtaavat kun lahto lahestyy. Kaikki jarjestettavat asiat, paperit, matkat. Hui kauhistus.


Eilen aloitin siivoamaan. Parvekkeeni on pulujen ulostamo ja sita siivotessa minua todella kiukutti ja kismitti. Siivousvalineina vessapaperi, joka vessapaperin luonnollisen koostumuksen mukaan hajoaa helposti; pahvikertakayttolautaset, jotka sopivat hankaamiseen ja vesipullot. Paaosan kakkeleista sain kuitenkin pudotettua alemman kerroksen parvekkeelle. Ikkunoista tuli entista likaisemmat.


Sisasiivouksessa minua auttaa sanakirjasta irronnut takakansi, joka toimii lastana, seka myslipaketin palanen, joka on rikkalapio. Lisaksi ostin kertakayttosiivousliinoja joskus aikoinaan; tai ainakin niin luulin. Niilla hangatessa pinta jaa tahmeaksi ja ympariston tayttaa migreenioireita migreenista karsimattomalle aiheuttava puhdistusaineen tuoksu. Oli pakko tarkistaa mita ihmeliinoja olin hankkinut. ne olivatkin jotain kuivapyykin sekaan laitettavia lattysia.


Siivouksessa paasin alkuun, mutta paljon on viela tehtavaa. Pyykit, tasot, lattia uusiksi. Siivoaminen on kamalaa.

Ensimmainen yovuoro oli mukava. Meininki oli rento ja yo meni nopeasti. Mitaan ihmeita ei tapahtunut. Valvominenkin oli helppoa, koska olen nukkunut liikaa monena aikasempana paivana ja yona.

Viikonloppukin oli ihan mukava. Ja sunnuntaina kavin katsomassa metsien Robinin ranskaksi dubattuna. Tiedan, on typeraa menna katsomaan elokuva, jonka ymmartaisin alkuperaisella kielella, dubattuna kielelle jota en ymmarra. Kaikkea pitaa koettaa.

Kirjasto suljetaan, mina menen tunniksi nukkumaan.

Same old themes, new old stories.

Kun kirjoitin 8.5. ja ennustin sadetta, olin oikeassa. Sama ennustus olisi ollut pätevä oikeastaan eiliseen asti, mutta eilen paistoi jo vähän aurinko. Ja tänään enemmän.

Muuten siinä ei ole mitään vikaa, mutta kämppäni lämmitys ei varmaan ole enää päällä. Täällä pitäisi olla kesä. Yöt ovat vilpoisia, mutta collegehousuilla ja pitkähihaisella selviää muutamalla heräämisellä. Aamuisin sisällä on kylmempää kuin ulkona.

Ravintolat ovat vaihtuneet pääosin pikaruokaloihin. Ja einesruokia olen märsynnyt. Aamuvuoroissa ollessani käyn työpaikkaruokalassa syömässä. Kerran otin makkaran, andouille. En kyennyt syömään. Myöhemmin selvisi, että se on täytetty sian ohutsuolella. Siltä se maistuikin.

Ostin makaroonia marketista. Mutta minulla ei ole kattilaa. Keitin makaroonit mikrossa pienissä kertakäyttömuovikipoissa. Se on mahdollista, mutta ei käytännöllistä. Tavataan Suomessa makaroonit.

Lisäksi yhteismikrossa on jäämistöä erilaisista ruokakulttuureista pitkältä ajalta. Kerroksia rapsuttamalla voisi harrastaa arkeologiaa.

Harjoittelusta. Tehotyttökään ei tee enää vuoroja minun kanssa. Olen yksin hoitajien kanssa. Hyvä puoli siinä on, että saan tehdä vähän enemmän. Mikä tarkoittaa, että saan melkein yrittää tehdä. Se on jo paljon se.

Eilen rauhoittelin alle kuukauden ikäistä vauvaa. Niinkin pienet kääröt pelottavat minua, erityisesti alkaessaan huutaa.

Joku viikko sitten yhden ptlaan isoisä arvasi nimestäni, että olen suomalainen. Se oli jääkiekkofani ja tunsi siten Suomeakin. Aika hauskaa. Tiesi TPS:n ja Turunkin. Jo toinen tai kolmas ihminen joka tiesi Turun. Vajaa 10 on tunnistanut Helsingin. Useat sanovat "Helsinsky". Minusta se kuulostaa aika venäläiseltä. Myös Rovaniemi on saanut irtopisteitä Joulupukin imussa.

Mitäs muuta. Juttuja aina tulee mieleen, mutta ei ole tullut kirjoitettua, joten olen unohtanut. Kyllä ne palaa, mahdollisesti. Ehkä proosallisessakin muodossa.

Pikateksti

Tulin kirjastoon ennen tyopaivaa; nyt on reilu kymmenen minuuttia aikaa kirjoittaa tekstia ja ei ola helppoa ranskalaisella nappaimistolla!

Itse asiassa on ollut hauskaa ja vahemman hauskaa. Onhan tuosta viime tekstista aikaa. Vappuna kavin Ardeche:ssa, Ranskan maaseudulla. Toissa viikonlopun olin kotona, viime viikonloppuna olin perjantaina samalla osastolla olleen opiskelijakaverin kaverin tupareissa ja kavin lauantaina youlkoilemassa ja puhumassa englantia. Ihan virkistava viikonloppu, vaikka sunnuntai ei sitten ollutkaan mikaan herkkupala.
Lisäksi helatorstaina pistaydyin tietaakseni ensimmaista kertaa katolisessa messussa. Ja kirjastossa olin yksi paiva kuuntelemassa kirjailijaa, joka on kirjoittanut kirjan Sokrateksesta. Hauskoja kokemuksia, mutta jokaisella kerralla sivumakuna on ollut hetkittainen kokemus ymmallaolosta ja ulkopuolisuudestakin. Sita kai se on ulkomailla yksin ollessa helposti. Mutta siihenkin tottuu ja sitten vaan sulkeutuu hetkeks omaan universumiin, kunnes maa kutsuu tutuksi tulleella kutsuhuudollaan: Ca va?

Harjoittelussa ihmiset on kylla ihan mukavia, mutta mulla nousee savu korvista kun ne ei ohjaa mua tekemaan mitaan. siella sitten talsin ja lasken minuutteja.

Onneksi siella on muita opiskelijoita. Tai oli. Meita oli yhteensa 5, mutta viime viikolla lahti 3. jaljelle jaatiin mina ja tehotytto. se on mukava, mutta liian tehokas.

Aika loppuu, tyot kutsuu.

Tällä hetkellä.

Päässä laukkaa hevoset ja lampaat. Mutta minä pysyn rauhallisesti paikallani. Tutuksi tulleet ranskalaiset poppimelodiat soivat taustalla. Musiikin päälle sekoittuu ihmisten puuromaista puhetta, tuolien ja pöytien kirskuntaa sekä käärepapereiden rapinaa. Istuskelen Quickissa, pikaruokaketjun ravintolassa Victor Hugon puiston reunalla Grenoblessa. Selkä osoittaa ravintolaan, naama kohti koneen näyttöä. Välillä vilkuilen ulkona ohi käveleviä ihmisiä. Aika paljon liikennettä, mutta ei ryysistä. Ratikat vilahtavat ohi melko tasaisin väliajoin. Puistossa on koolla jotain ihmisiä, jotka tekevät sirkustemppuja. Ja joillain on kummalliset vaatteet. Sää on pilvinen. Näyttää siltä, että kohta saattaisi sataa. Jos ei jo nyt ripsuttele yksittäisiä pisaroita. Nyt tuolla jonglöörausympäristössä ruvettiin tanssimaan. Mitä?? Taidan mennä katselemaan. Odottamaan inspiraatiota tehdä jotain. Tai edes kirjoittaa kuulumisia.

Terve.

hyviä hetkiä.

Yllättäen tuskaisen vässykkäavautumisen jälkeen synapsiraot ovat alkaneet taas täyttyä transmittereillä.

Eilinen meni harjoittelussa jo ihan hyvin ja tänään aloin olla jo hiukkasen vauhdissa. Kuten tuonne kommenttiin kirjoitin, eilen syötin 5kk vauvaa tuttipullolla. Ymmärsin taas paremmin, miksi entiset sairaanhoitajaopiskelijaluokkalaiset paukahtivat paksuksi heti kun linja muuttui sh:sta kätilöksi: kyllähän nuo vauvat on sympaattisia (ainakin tyytyväisinä). Mutta minä olin helpottunutkin, kun vauveli oli saanut maidot huuleen ja pörpäytettyä ja pääsin lähtemään.

Töiden jälkeen menin kirjastoon. Ville rimpsautti soittaa ja sai taas puhella ilman kielitaidon, säädyllisyyden tai teennäisyyden sensuuria. Se on mahtavaa.

Kirjastossa kiertelin hyllyjen välissä ja yritin stimuloitua älyllisesti. Näpräsin pokkareita, klassikoita, elämäkertoja, historian, lääketieteen, uskonnon ja psykologian kirjoja sekä kieltenopiskelumateriaalia ja mietin, miten paljon mielenkiintoista tähän maailmaan mahtuu. Lainasin taas pari kirjaa, jotka jätän lukematta.

Illalla lähdin jonnekin luennolle, jonka ilmoituksen olin huomannut lehdestä. Lastenpsykiatri, psykoanalyytikko Bernard Golse piti luentoa aiheesta "Entre psychanalyse et attachment: la place de la symbolisation et de la sexualité infantile". Tuin psykoanalyysiyhteisöä viitosen pääsymaksulla ja paikalleni istahtaessa olo oli aikuinen ja älykäs. Luennon alettua olo oli väsynyt ja tyhmä; loputtua helpottunut.

Tänään töissä tein kuumenmittauskierroksen itsenäisesti. Oikeasti jännitti. Lapset sairaalasängyissään ja aikuiset vieressä tuijottamassa mitä teen. Pelkäsin, että joku kysyy jotain. Vahvan aksentin hyvä puoli on kuitenkin se, että usein jo tervehdyksen sanoessani paikalliset huomaavat, etten puhu kieltä.

Muuten kiertelin taas kerran paljon toisen opiskelijan mukana. Tämä vasta toisen vuoden shopiskelija, mutta niittaa mut taidoillaan ihan satanolla. Se on pirtsakka, näppärä, ystävällinen ja ymmärtääkseni ihan fiksukin. Minä kun puolestaan en osaa puhua, laittaa lakanoita tai pestä ihmistä vuoteessa. Onneks se on mukava ja antaa minunkin tehdä, eikä yritä päteä minun kustannuksella.

Iltapäivästä olin oikein hyväntuulinen ja puhelias (sanoin monta lausetta!). Ruokatauolla kävin edellisessä harjoittelupaikassa ja sovittiin ensi viikolle aika, jolloin saan loppupalautteen. Oli kiva nähdä noita edellisen harjoittelun ihmisiä, tuntuivat ihan vanhoilta tutuilta. Suhteellista on elämä.

Töiden jälkeen kävin hakemassa minulle saapuneen lähetyksen tuosta viereisestä rakennuksesta, tämän opiskelija-asuntolan konttorista. Rakas pikkusisko oli lähettänyt taas mahtavan yllätyksen. Innoissani avasin paketin, jossa oli mm. Pantteri mix pussi. Tarjosin konttorin työntekijöille karkkia ja nainen puklautti salmiakin suustaan hirveellä irveellä. Se otti päälle hedelmän makuisen lohdutukseks.

Iinalle terveisiä sinne Perunaan, salmiakista tulit mieleen!

Vässykän päiväkirjat.

Loma:

Positiivisesti valehdeltuna: Aurinkoa, lepoa, kulttuurielämyksiä, ruokaa

eli:

Aurinko: aloin epäilemään sen himoittua kosmeettista vaikutusta. Ainakin omalla kohdallani: kaikki raajat erivärisiä kuolleesta kalasta likasen punarusakkaan(alun perin polttavan punainen). Eikä tapa akneakaan. Otsassa hillitön pahkura.

Lepo: Nukuin joka päivä liian pitkään, enkä virkistynyt.

Kulttuuri: Kävin Lyonissa "Ranskan hienoimmassa puistossa" Tête d'or:ssa sekä kahdessa museossa. Lisäksi luin kirjan, melkein kaksi.

Ruoka: Söin paljon. Mieleen jäi alkuviikon "kiitti letuista" ja loppuviikon kebabtestaus. Kiitti letuista kokemus oli oikeasti ihan hyvä. Pääruuaksi lettu juustolla ja jauhelihapihvillä, jälkiruuaksi lettu jätskillä.
Kebab oli halal. Luulisin että kanasta täällä tehdään. Rasvaa ja suolaa. Rasvaa ja suolaa on tietysti Suomessakin, mutta Suomessa "kebabia" tehdessä tajutaan jauhaa ne sikanaudan jänteet, nahkat ja rasvakelmut niin hienoks tahnaks, että niitä ei tunne eikä näe. Täällä nuo kanan vastaavat jauhamattomana ellotti. Olenhan mösselisorsa itsekin.

Harjoittelu nro 2 : shirrurrshii pediatrik

Maanantaina heräsin suunnitellusti ajoissa ja lähdin liikenteeseenkin ajoissa. Piti tavata koordinaattori koululla ja mennä yhtä matkaa osastolle. Kerran olen koululla käynyt. Se kuuluu samaan kompleksiin sairaaloiden ja muiden terveysalan koulujen kanssa. Rakennuksia on siis monta. Enkä löytänyt oikeata koulua, vaikka siellä olen kerran käynyt. Kello tikitti pommin lailla taskussa kun säntäilin ja kyselin ihmisiltä. Löysin perille, mutta 20 min myöhässä. En tiedä oliko koordinaattori myöhästymisestä harmissaan vai muuten vaan kiireinen, mutta matka osastolle kului tukalassa tunnelmassa.

Osastolle päästiin. Koordinaattori kiitteli kovasti osastonhoitajaa kun olivat minut ottaneet. Tässä oli ollut nimittäin jonkinlaista sekaannusta. Alun perin harjoittelupaikkani piti olla muualla, mutta ilmeisesti lyhyellä varoitusajalla tämä osasto minut oli ottanut. Tuntui, että itsekin pitäisi jotenkin ilmaista kiitoksensa, mutta en saanut edes esiteltyä itseäni. Rupesin vaan seuraamaan osastonhoitajaa. Se näytti nopeasti paikat, antoi jonkun kansion ja istutti mut sitä lukemaan tyhjään huoneeseen. Aika sumeni ympärillä, mutta lueskelin varmaan ainakin yli tunnin, kunnes kansio alkoi olla koluttu sairaanhoitajia koskevia lainsäädäntöjä myöten.

Poistuin kammiostani. Vähän aikaa pyörin, kunnes osastonhoitaja otti minut ja toisen ensimmäistä päivää olevan shopiskelijan mukaansa. Toinen oli tullut muutamaa tuntia minua aikaisemmin, mutta oli jo täyttä höyryä hönkimässä askareitten parissa.

Oh:n kanssa kerrattiin asioita, jotka olin lukenut. Sitten lähdin raportille. Oh sanoi, että liity jonkun seuraan ja lähde sitten jossain vaiheessa päivää pois. Raportin jälkeen ruvettiin jakamaan suomalaisriistaa. Joku sanoi, että seuraa tuota sairaanhoitajaa. Sairaanhoitaja sanoi, että tänään kannattaa varmaan olla lastenhoitajien (?, siis niinkuin perushoitajat lastenosastolla) kanssa. Lastenhoitajat eivät olleet innoissaan. Joku kyseli, että moneltako mun päivä loppuu. En osannut sanoa, kun en tiennyt. Sanoin, että tulin yhdentoista maissa. Lashoi kyseli, että miksi sinä semmoiseen aikaan tulit. Jaatuotaentiedä, mietin, ja sanoin epämääräisiä ranskantyylisiä sanoja putkeen, eikä lashoi ymmärtänyt, enkä ymmärtänyt itsekään. Liityin sitten kuitenkin lastenhoitajaopiskelijan seuraan, joka otti minut mukaansa kuumeenmittauskierrokselle. Hän oli mukava. Mutta sitten osastonhoitaja näki, ja sanoi, että minun pitäis liikkua jonkun "ammattilaisen" kanssa. Fysioterapeutti sattui epäonnekseen olemaan paikalla ja tarrasin siihen kiinni (en fyysisesti). Se oli kanssa ihan mukava, mutta sen päivä loppui puolen tunnin päästä. Se sano, että heippa ja jäin taas pyörimään. "Tuttu" lashoi näki minut taas ja rupes siinä maanittelemaan, että etköhän sinäkin voi jo lähteä. Vähän hämmennyksissäni sitten lähdin.


Toinen päivä. Taas oli hoitajilla epäonnen arpojen päivä. Jollekin nakki napsahti ja liityin lastenhoitajien seuraan. Kai se on tapana, että ensimmäisenä päivänä ollaan lashoiden kanssa. Logiikkaa en kuitenkaan ymmärrä, koska molemmilla lastenhoitajilla oli jo opiskelija, kun taas sairaanhoitajilla ei. Tämä ei kuitenkaan ollut minun epäonneani. Tämänpäiväinen lashoi on nimittäin hyvännäköinen ja ystävällinen ehkä 25-v nainen. Latinovaikutteita: suuret ruskeat silmät, sopusuhtaisen, mehukas. Nimikin joku [kändit], en tiedä miten kirjoitetaan. Mutta makea siitä tulee mieleen. Kuljin siinä sitten "Namun" perässä toisena opiskelijana. Tämä toinen opiskelijakin(lastenhoito) oli tosi mukava, neuvoi ja auttoi.

Lisäks oli sairaalaklovnipäivä. Mua ahdisti jo ennen kuin ne tuli, koska pelkäsin, että joudun huomion kohteeksi. Eikä ollut yhtään sellanen olo, että haluaisin. No mutta jouduin kuitenkin. Hyvinkin kiusaantuuna koetin olla jutussa mukana, mutta enpä ymmärtänyt jutun juurta ollenkaan. Kyllähän ne klovnitkin tajus, että nyt poikaparka sellasessa häpsingissä, että vois vaikka vaihtaa juttua. Ja juttu vaihtui. Ystävällinen klovni oli kuitenkin, kysyi sitten saksaksi, että ymmärränkö saksaa. Sanoin "Nein" ja se sanoi, että siis ymmärrät. Lähtiessä sanoi vielä Auf Wiedersehen.
-----

Kaipaan tosiaan huumoria. Tilannekomiikkaa jaetuissa hetkissä. Sitä että voi latasta jutun ilmoille, kun jotain päähän pälkähtää. Omille jutuille voi nauraa, mutta pakko myöntää, että ei oo ehtymättömät nämä minun vitsivarastot. Tai ehkä on, mutta hiljalleen alkaa olla jo pelottavaa nauraa. Tänään huvituin selatessani jotain teosta Euroopan historiasta. Mietin, että aika reiluja juttuja on valtioitten välillä tapahtunut. "Kivat vaan sullekin ...(joku maa)" Ja nauroin itsekseni. Terve meininki.

Voi kirosana!

Loma alkoi, reissua pukkaa ja Ellu tulee virkistäväks seuraks. Tai sitten ei.

Kyllä kaikkee sattuu, mutta ajoitus on se tapahtuman seurausten kerroin. Tällä kertaa tulivuori olisi voinut odottaa vielä viikon. Sitten on tosiaan vielä rautatielakko, joten junat kulkee kanssa hassun hauskasti. Tai sitten ei kulje. Lyoniin pääsee aina, mutta se on nähty. Sinne varmaan huomenna kuitenkin suuntaan. Tai sitten en.

Tänään poltin olkapääni auringossa. Ja luin vähän. Elämä on jännittävää. Tai sitten ei.

Vähän Suomesta

Kävin kirjastossa tapani mukaan palauttamassa myöhässä kirjoja, joita en koskaan lukenut. Kävelin hyllyjen ohi, jossa oli matkaopaskirjoja. Suomesta oli hyllyssä 2,3 (kaksi Suomesta ja yksi Lapista kokonaisuutena). Selailin yhtä. Opin ja kertasin, mitä Suomessa ei saa tehdä:

1. Älä ota vitsinä, jos joku maaseudulla sanoo, että vessa on ulkona oleva mökkerö. Se ei ole huumoria, vaan totta.

2. Älä kieltäydy saunakutsusta (paitsi terveydellisistä syistä)

3. Älä käytä sarkasmia, sitä ei todennäköisesti ymmärretä.

4. Älä juo illanvietossa toisten juomia, jokainen tuo omat juomat!

5. Älä puhu pahaa suomalaisesta suomalaiselle, edes leikilläsi.

Ensin naureskelin, mutta sitten kauhistuin: tottahan nuo pääosin on.
Kirjan luotettavuutta tosin heikensi se, että melkein ensimmäisellä sivulla oli kuva ratikasta Mannerheimintiellä, ja alla teksti "Mannerheimintie, Ahvenanmaa"

Joo, mutta kuten huomaatte niin ei oo asiaa kerrottavana taaskaan.

Ratikkamatkalla kattelin ihmisiä ja mietin mitä niitten päässä liikkuu. Aika monella oli pää aika lailla tyhjänä, tai keskittyneenä siihen kun pääsee kotiin. Yks rattaiden kanssa käytävää tukkiva närkästyi, kun änkäsin täyteen ratikkaan. Muutamat keskitty vauveleihina. Lapset sohlas ja melus keskenään, paitsi se yks joka oli äitinsä(?) kanssa. Se oli kiltisti penkillä ja katteli meluisia ikätovereitaan. Ei arvostellen, vaan neutraalisti. Musta se oli sympaattinen. Mutta sen äiti(?) oli puolinyrpeähkö. Tai ajatuksissaan.

Puolikas loppuarviointi kulttuurikoulutuskuorrutuksella, kiitos.

Tänään oli viimeinen päivä, kun osastonhoitaja oli paikalla minun harjoittelun aikana. Ajattelin sitten mennä työpäivän päätteeksi häntä kiittämään. Mietin hetken mitä sanoisin, mutta ajattelin, että ehkä paras mennä taas fiiliksellä. Menin sen huoneeseen ja sanoin, että minä tästä taidan lähteä pikkuhiljaa kotia päin. Sitten päätin ihan ronskin suomalaisen hauskasti halata osastonhoitajaa. Se katto, että "mitäs helkkaria nyt tapahtuu??!!", blokkas mut kohteliaasti ja ohjas tyylikkäästi eurooppalaistyyliseen muiskismuiskis -poskisuukkoseen.

Saatoinpa pikkusen punakoitua, mutta niin tolaltani en mennyt, että hymy ois hyytynyt. Sitten se sano mulle, että istahda vaan hetkiseks tuohon jutskailemaan. Minä sitten kiittelin ja sanoin, että "oon tosi grasjöö (gracieux*) tästä kaikesta". Se katteli vähän, että hetkinen, ja sano "niin että mitä sillä tarkotat?". Vastasin, että on ollut tosi "merveilleuse tämä harjoittelu".

*gracieux a (f gracieuse, pl gracieux, gracieuses) hento, kaunis (erittäin kaunis), kaunispiirteinen, keijukaismainen, siro, siroliikkeinen, siromuotoinen, siropiirteinen, sirorakenteinen, sorja, sulavalinjainen (MOT-sanakirja ranska-suomi)

Sit se kai asiayhteydestä tajus ja rupes mua ystävällisesti hymyillen vähän opastamaan ranskan kielessä. Opin, että oikeestaan "merveilleusekaan" ei sovi sitten ollenkaan kuvaamaan harjoittelua tai ihmisiä, vaan esim. maisemia. Kaiken lisäks yritin vielä vähän vängätä, että "eikö tosiaan, entä jos puhuukin.. entä jos tarkottaa..", mutta ei niin, EI!

Sitten siirryttiin siihen parempaan osioon, kun se alko kehumaan minua. Sano miten minä kielivaikeuksista huolimatta oon pärjännyt hyvin, ollut helposti lähestyttävä potilaille ja henkilökunnalle jne. Sanoi jotain siitäkin, että hyvin olen osannut säädellä, en tiedä miten kääntää, "fyysistä etäisyyttä, vaikka kulttuuri on teillä päin varmaan vähän erilainen". Tuli vähän sellanen olo, että viittaskohan se mun edeltävään agressiiviseen lähentelyyn.

Minä sitten välillä sanoin "kiitos" (kauniista sanoistasi). Se sano, että "juu ei täällä oikeestaan kuulu sanoo kiitos tällasessa tilanteessa" (siis kai kauniista sanoista, tarkoittaen kai, että anna mun nyt puhua rauhassa loppuun).

Kuuntelin sit loppuun ja jäin vaan hölmönä tuijottamaan. Se luuli varmaan, että en ollut tajunnut sanaakaan ja kysyi: "ymmärsitkö?"
minä vastasin: "enköhän".
se kysyi sitten: "haluatko, että sanon kaiken uudestaan hitaammin"
vastasin äkkiä: "eieiei, kyllä ymmärsin, en vaan tiedä mitä mun pitäis sanoo"
se vastas, että :"ehkä on parempi ettet sano mitään"
ja minä sanoin, että: "käy mulle!"

Sitten hän kyseli vielä tulevista suunnitelmista ja minä kertoilin. Sanoin sitten, että "tiedä vaikka työskentelisin joskus täällä" Hän katto, että oonko tosissani ja sanoi "aijaahas?". Sitten vähän pehmitin tilannetta, sanoen "siis että ehkä joskus muutaman vuoden päästä jos opin kieltä."

Sitten tuli hetken hiljaisuus ja minä päätin ruveta lähtemään. Moikkasin ja hävisin paikalta.

Vielä pitää varmuuden vuoksi tarkentaa ilmapiiriä:
Elikkä siis tunnelma ei kuitenkaan ollut mitenkään painostava vaan suorastaan hilpeä. Oli vaan vähän sellanen olo, kuin toinen ois ollut aurinkokunnasta X ja toinen galaksi Galacticasta.

Makuelämyksiä ja hajamielisyyttä

Elämässä unohtaa usein olla kiitollinen. Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni kiitollinen siitä, että minulla on normaalikokoiset paroottikset. Tänään otan sen jo melkein itsestäänselvyytenä, vaikka vieläkin syön antibioottia tilan vakiona pitämiseksi. Törkeää.

Mutta viikonlopusta. Lauantaina sain kerättyä virtaa sen verran, että laitoin yhdelle Lyonissa tapaamalleni Grenoblelaiselle, Jeremielle, tekstiviestin. Se lupas sillon Lyonissa, että voi näyttää kaupunkia, kun olin tapani mukaan valitellut, etten tunne täältä ketään. Hänhän olikin lähdössä autolla Lyoniin kavereittensa luokse viinikinkkujuustoillanviettoon. Sanoi, että lähde vaan mukaan jos haluat. Minähän lähdin.

Perille päästiin. Illanviettoon tuli jotain vajaa kymmenen ihmistä ikähaarukalla 20-40. Mukavaa porukkaa.

Viinin ohella oli tosiaan juustoja, kinkkuja ja leipää. Muut kuolas herkkujen ympärillä napsien siivuja ja kimpaleita lautaselleen. Minä nappailin pieniä nokareita, joiden ajattelin olevan tarpeen tulleen helppo piilottaa sohvatyynyjen väliin tai taskuun. Kun muut näki mitä tein, niin rupesivat sitten opastamaan miten juustoja oikeasti leikataan. Kauhun katse silmissäni koetin turruttaa kieltäni ja mahalaukkuani tulevaan. Nälkä teki kuitenkin tehtävänsä: söin lautasen tyhjäksi ja yhtä homesiivua huolimatta osasta melkeinjopasuorastaan nautinkin.

Siinä istuttiin tuttavallisesti olohuoneessa ja huumori kukki. Alkuun minä koetin hyrähdellä perässä, mutta suoraan sanottuna rupes pikkusen vituttamaan oma itteni, kun en tajunnut yhtäkään juttua alusta loppuun ja tekohyrähtelylläkin on rajansa. Loppujen lopuksi sanojen virta perinteisesti vain suris ympärillä ja minä keskityin pitämään silmiä auki. Mietin siinä syvällisiä, mm. äidinkielen ja huumorin merkitystä ihmisen elämään ja ihmistä sosiaalisena eläimenä. Ei ehkä paras keino pysyä virkeänä. Kyllä ne minulta ystävällisesti välillä kyseli, mutta sanainen juustolautaseni oli pelkkää Arlan kermajuustoa täynnä.

Viinipullojakin tyhjeni, mutta "keskieurooppalaiseen tapaan". Kun yks joi ehkä hiukan enemmän, niin muut rupes jo vähän puolleikkimielellä toppuuttelemaan. Eikä se ollut edes selvästi humalassa. Kukaan ei örveltänyt, oksentanut, tapellut eikä sammunut.

Olin siellä yötä ja sunnuntaina käytiin sitten pienemmällä porukalla keskiaikaisessa kaupungissa Pérouges:ssa Lyonin lähistöllä. Kiva paikka ol. Ja muutenkin erimukava viikonloppu.

Illalla kotiin tultuani rupesin sitten valmistautumaan maanantaihin ja töihin. Huomasin, että olin unohtanut takkini Jérémien autoon; sanakirjan ja silmälasit oletettavasti Lyoniin. Takin taskussa oli työavaimet ja passi, onneksi sen sain tänään töiden jälkeen haettua. Ilman silmälaseja tietysti pärjään piilolinsseillä, mutta se tietää sitä, että seuraava lääkärikäynti silmäspesialistilla on tulossa ja pian.

Takkia hakiessani pistäydyin ravintolaan karmean kahvinhimon pysäyttämänä. Tarjoilijana oli joku 12v poika, isukki jossain pihan puolella. Tilasin maitokahvin. Virhe. Poika kysyi haluanko ison vai pienen kupin, valitsin ison. Virhe. Kahvi maksoi 3,2e ja annoin aloitteelliselle pojalle nopeasta palvelusta vielä tippinä 50senaa. Virhe.
Kahvin saatuani istahdin tyytyväisenä pöytään, laitoin huulet kupin reunalle ja sipaisin kahvia. Hetkinen, mietin. Miksi olin maistavinani maun, jonka voisin kuvitella tulevan pikemminkin lehmän perseestä kuin kahvista? Otin toisen sipaisun ja epäilyni vahvistui. Maitoa ei todennäköisesti oltu lypsetty utareesta vaan valutettu jostain muualta. Tai jos oli, niin vuosikerta muistaa todennäköisesti kahdeksankymmentäluvun paremmin kuin minä. Vielä kolmannen sipaisun otin ollakseni varma, että en erehdy. Hyhhyh. Poikanen hymyili viattomasti tiskillä ja en minä kehdannut mennä valittamaan, vaikka olisi varmaan pitänyt. Tein vanhan kunnon valepuhelun ja juoksin ravintolasta raikkaaseen ulkoilmaan.

Jep.

Ja kaikkia varmaan jäi kiinnostamaan pohdintani tulokset illanvieton hehkeimmiltä tunneilta: Huumori on korvaamaton yhdistävänä tekijänä ja tunnelman kohottajana. Erityisesti keskustelutilanteissa huumori pohjautuu pitkälti verbaliikkaan, joten äidinkielellään on helpompi olla itse hauska, mutta myös nauttia muiden huumorista.
Ja ihmisistä. Seurassa on monesti hauskempaa, mutta ei aina. Ja vieraassa ympäristössä vähiten tuntematon ihminen tuntuu melkein tutulta.

Kylläpä pääsin pitkälle.

Tukos

Sen voin ihan suorilla sanoa, että nyt on ollut todellisia vaikeuksia saada aikaan yhtikäs mithään. Jopa tekstiviestin kirjoittaminen on sellainen suoritus, että koko elimistö alkaa ensimmäisen kirjaimen jälkeen huutaa: "LOPETA JA HETI!". Olen totellutkin. Mutta niinhän nuo putketkin alkaa yleensä toimia kun ottaa tulpan pois. Eli yritettään.

Pääsiäinen oli Påsk. Ei kummallisuuksia. Lyonista löysin uusia nurkkia ja siellä kävellessäni olin hetken aikaa niin fiibuloissa, että on ihan jäänyt mieleen. Ajattelin, että onpa mukavaa vaan olla täällä jossain ja antaa jalkojen viedä. Aivot pumppas mitä lie kemikaalia ja sosiaalista virtaakin oli. Englantia kuultuani liityin seuraan kulkemaan pitkin Rhônen rantaa yankee-ranskalaisen tytön ja hänen ranskalaisen serkkunsa kanssa. Suosittelivat matkakohteiksi New Yorkia, Pariisia ja jotain kaupunkia Bretagnessa. Ne on kaukana.

Yleensäkin ihmiset suosittelevat paikkoja. Se on ehkä helpoin small talk aihe, ja sitä siksi usein itse kysynkin. Kaikkien mielestä Pariisi on ehdottomasti näkemisen arvoinen, Marseille hirveä, Lyon kiva ja Grenoble.. Tuota. Yleensä ihmetellään miksi tulin tänne, jopa grenoblelaiset. Sanotaan, että vuoret on kyllä ihan jees ja laskettelukeskukset, mutta itse kaupunki, njetnjet.

Henkilökohtaisesti en mä nyt tiedä onko tässä mitään vikaakaan. Ihan jees peruskaupunki, suomalaisella vertailulla isokin (oisko luokkaa Tampere). On Avenueta ja Boulevardia, kauppaa ja kiskaa, sekä museoita ja ravintelia.

Lisäks ihmiset suosittelee jotain pienempiä kaupunkeja, usein omia kotikaupunkejaan. Nimet eivät jää vaan mieleen.

Sitten kun multa kysytään Helsingistä. Ensin tietysti sanon, että kannattaa käydä. Sitten kun kysytään perusteluja, niin hiljenen. Enkä vain kielitaidon takia. Mitä Helsingissä sitten on nähtävää? Meri? ja jos sen sanon niin siinä vaiheessa ihmiset menettävät jo mielenkiinnon, tyyliin, vautsivau, että ihan meri... Saattavat lennot tämän markkinoinnin jälkeen viedä ihan suorilla Stockholmiin.

Pääsiäismessua en nähnyt, vaikka niin suunnittelin. Muutenkaan en ymmärtänyt paikallisesta pääsiäisestä muuta kun sen, että pitkäperjantai oli tosiaan arkipäivä ja sunnuntaina ja maanantaina kaikki kaupat olivat kiinni.

Maanantaina kotiin palatessani alkoi sitten tämä julmettu voimattomuus. Söin vähän Corn Flakeseja muovimukista muoviveitsellä päivälliseksi ja iltapalaksi. Tajusin, miksi ihmisillä on yleensä astioita ja ruokaa jossain jemmassa.

Tällä viikolla paukahti turvota myös vasen leuantaus. Itse luulin ensin imusolmukkeeksi, mutta kotiin soittamisen ja kummitädin konsultoinnin jälkeen alkoi diagnosis avautua. Parotiittiliitti tai jotakin. Eli todennäköisesti joku kivi tukkii tuota sylkikanavaa. (Nää termit ei oo suoria lainauksia, että ei kannata näillä yrittää päteä).

Mielestäni olen aika hyvä somatisoimaan. Ensin en ymmärtänyt sanaakaan ja korvat tupsahti tukkoon. Nyt kun ymmärrän vähän, mutta en osaa puhua, niin tulee vaiva jolloin suun aukaiseminen sattuu.

Eniveis, tänään työkaverit järkkäs mulle lääkärin oikeastaan ilman, että multa kysyttiin. Sanoi vaan se hoitaja, että hän soitti ja kysäs joltakin. "Nyt mee tonne huoneeseen, niin toi meidän lääkäri kirjottaa sulle lähetteen." Sain sitten lähetteen ja osastonhoitaja lähti saattamaan mua toiseen, vastapäiseen, sairaalaan. Hoidettiin mulle kansiot ja nimitarrat ja minä jäin yksin odottamaan. Lyhyellä odotuksella pääsin sisään ja lääkär vahvista kummitädin diagnoosin. Määräs antibioottikaa, kipulääkettä, sylkistimulanttia ja kaikututkimuksen vasemmasta paroottiksesta. Maanantaille lisäks kontrolliaika.

Menin tutkimusta odottamaan, mutta seuraava aika olis ollut vasta ensi viikon perjantaina. Koetin selittää, että ymmärtääkseni mun pitäis päästä tänään. Ei auttanut. Kävin kantelemassa lääkärille. Lääkäri sanoi, että pitää mennä sitten varmaan johonkin toiseen yksikköön. Kerrankin osasin kuitenkin olla vähän vaativampi asiakas, ja pyysin tohtoria, että merkitsis tän kiireelliseks. Lappuun tuli "URGENT" ja alkoi tutkimuskeskuksen sihteerikin etsiä mulle vapaata aikaa. Ensin se ohjas mammografiaodotustilaan (siis ihan sanoi ja ymmärsin, en eksynyt). Sieltä ne sit ohjas mut takaisin sihteerin luokse kun kyse oli paroottiksesta eikä parathyreoideasta. Sain sitten ajan muutaman tunnin päähän toiseen tutkimustilaan.

Muutaman tunnin päästä homma hoitui näppärästi. Geeliä leviteltiin ympäri kaulaa ja poskia ja luulen, että se katto samalla mun karoottikset ja kilpirauhasenkin. Mikäpäs siinä. Selvää kiveä tai abskessia ei sylkitiehyestä löytynyt, mutta tulehtuneeltahan se vaikutti. Maanantaina sit selviää lisee.

Uusia tukoksia pelätessä..

Jalkoihin sattuu. Taas yksi kuvaus lobotomian seurauksista.

Päätin kävellä kämpille kaupungilta. Sää oli sopiva ja oli aikaa ja virtaakin. Matkaa on n.4km. Ajattelin, että raitiovaunulinjaa seuratessa en voi eksyäkään, ja näen vähän matkan maisemia tarkemmin kuin ikkunasta. Kuljin iloisesti pitkin linjaa muutaman kymmentä minuuttia ja ihastuneena ihmettelin, miten en ole huomannut tätäkään isoa katua kadunlaitakauppoineen koskaan aikaisemmin, kannattipa tosiaan lähteä kävelemään ja katselemaan! Ajattelin tarkastaa millä pysäkillä olen menossa. Ihmejakumma, olinkin lähtenyt risteyskohdassa seuraamaan väärää linjaa. Luovuttamisesta, eli takaisin palaamisesta en tykkää. Olin mennyt länteen etelän sijaan, joten päättelin, että jos menen etelään ja sitten takaisin itään päin, löydän raiteelle. Jatkoin siis omia polkujani.

Pääsin yksi päivä työkaverin kyydissä kämpille. Mentiin jonkun romani-/spurguhökkelinkylän ohitse ja työkaveri mainitsi, että tuolla asuu romaneita. Nyt kävellessäni eksyin samalle tai vastaavanlaiselle alueelle. Maassa makoili joku hyvinkin laitapuolenkulkijannäköinen, ja toinen tyyliltään vastaavanlainen tuli vastaan. Metalliseinään oli kirjoitettu CORPS ja ajattelin, että jos en halua itseäni havainnollistamaan tuota sanaa, niin taidanpa pistää jalkaa toisen eteen hieman tiivimpään tempoon.

No mutta oikeasti aurinko paistoi ja sisäinen tunnelma oli keveä.

Kävelin taas pitkin poikin. Ei näkynyt ratikkalinjaa, ei edes bussilinjoja. Ajattelin mielessäni, että jos olisi oikein geometrinen ihminen, niin varmaan pystyisi helposti suunnistamaan ympäröivien vuorien avulla. Minä en ole.

Sitten iloksi ja ihastuksekseni löysin bussipysäkin. Niillä on kartat ja niihin on aina merkitty punaisella "VOUS ETEZ ICI", olet tässä. Mahtavaa Grenoblen kaupunki! Katsoin karttaa ja huomasin, että olen sattumoisin kaikkien mutkien jälkeen mennyt oikeaan suuntaan. Nyt vain tämä risteys ja sitten katua suoraan. Ihmettelin tuuriani, ilman karttaa olisin valinnut juuri toisen tien. Nyt kartasta näin, että minun pitääkin ottaa oikeanpuoleinen tie. Lähdinpä kävelemään. Nyt en kävellyt kuin 10-15min kun aloin epäröimään. Löysin taas bussipysäkin ja tarkastin kartan. Tietysti olin valinnut sen väärän tien. Valonheitin syttyi päässäni, kun tein oivalluksen: Jos kartta on edessä väärin päin (eri lailla kuin minä ajattelen), niin oikealle käännös tarkoittaa luonnossa vasemmalle. Eipä se tiennyt kuin yhtä pientä kiertoreittiä lisää. Kävelin tien päähän, ja loppujen lopuksi pääsin perille. Jalkoihin sattui.

------

Spurguista tuli mieleen. Täällä kerjäläisillä on usein koira. Hellyyttävää?

------

(Ei liity mitenkään ylläoleviin.) Grenoblessa on paljon italialaisia, kun ollaan aika lähellä rajaa. Meidänkin päiväsairaalassa. Erittäin mukavia ovat. Pitäisi tuonne Italiaankin suunnata!

Tilannekartoitusta

Äkkiä elämä asettuu raiteilleen, kun ei jaksa tehdä mitään uutta. Siispä hieman tilannekartoitusta ja paljon toistoa.

Töissä pärjään. Teen perusjuttuja itsenäisesti. Verinäytteen otin (en itsenäisesti). Ensimmäisen kerta muualla kuin koulussa. Yksinkertaistahan se on, vielä kun apuri ojentelee putkia ja suoni pullottaa ja pulppuaa. Veikkaan vaan, että potilaan mielestä ulkomaalainen opiskelija sähkövispilän lailla tärisenive käsineen ei ole ihanteellinen näytteenottaja.

Kaupungillakin pärjään. Osaan kysyä: "anteeksi, missä on ... ?". Vastauksenkin usein ymmärrän, vielä kun käsiviitonta on apuna. Osaan myös tilata viinilasillisen (Verre de vin ... ), oluen (une bière) ja kokiksen. Viinilasillista ja olutta tilatessa minua ei aina ymmärretä ensimmäisellä kerralla, koska en vaan kykene tähän perrrskeleen rrranskalaiseen ärrrrrään. Ärrrrrräkyvyttömyys invalidisoi kaikkia lauseitani ja saa minut pelkäämään puhumista.

Muuten, onneksi olutta voi tilata myös sanalla "demi", puolikas (2,5dl). Niitä voi tilata kaksi, jos haluaa tuopillisen. Tämän verran kielitaitoni on kehittynyt. Onneksi olen lukenut pitkän matematiikankin (en tosin hyvällä menestyksellä). Ja ennen kaikkea lääkematematiikkaa.

Ymmärrän lyhyitä lauseita, jos tiedän mitä asia koskee. Muuten en. Väsy iskee vieläkin, kun kuuntelen pitkään ihmisten keskustelua.

Ruoka-aineista. Nämä ovat muutoksia omassa ruokavaliossani, mutta ehkä jollain tavalla derivoituna (matematiikkateemalla mennään, vaikka d-sanan merkitystä en tiedäkään) ne kuvastavat myös lievästi ranskalaista ruoka-aineistoa. Eli miinukset ovat vähenemistä ja plussat lisenemistä. määrässä, eivät kuvasta välttämättä mieltymyksiä.

margariini ---/voi+++
olut -/ viini ++
karkki --/leivokset ++

peruna --/pavut & selleri (HYI, mutta silti) ++
suodatinkahvi ---/ murukahvi ++, espresso +

eines -- /ravintola ++

maito--
mehu--

Selitykseks siis:
Täällä ei kukaan käytä margariinia.

Viiniolutta ei tarvinne selittää.

Leivoksia hotkitaan, tai minä ainakin. Yleensä croissant tai pain au chocolat, eli suklaatäytteinen voilehtitaikinaleivos.

Perunaa täällä olis ja kai sitä syödäänkin. Mutta miksi täällä syödään selleriä, en tiedä.

Töissä juodaan murukahvia. Ei mitään herkkua. Ravintolassa/kahvilassa kahvia tilatessa pitäisi muistaa sanoa se maito tai cappucino. Muuten tulee sellasta ärjympää, jota vahingossa olen ottanut. Kahvinkeitintä kaipaan.

Einesruokien valikoimaa en edes tarkasti tiedä. Huoneessa ei ole mikroa enkä jaksa käydä tuossa viiden metrin päässä kerroksen keittiössä jotain lorttanapitsaa tai vastaavaa lämmittämässä. Pari valmiskolmioleipää olen tosin ostanut.

Maitoa ei kauheasti juoda. Itse olen ostanut pari muovipullollista. Onhan se sellaista erikoista litkua suomalaiseen makuun, mutta mulle kelpaa jotensakinkutensakin.

Mehua ei vaan oo tullut juotua.

Matematiikasta vielä: Radiosta kuului äsken Britney Spearsin 3.


Lisään äksäksi yhtälöön vielä sen, että kahvinkeittimen lisäksi kaipaan välillä myös teitä perhe ja ystävät!

Oikeastaan ihan mukava päivä

Töissä ei tapahtunut mitään erityistä.

Töiden jälkeen oli miellyttävä sää. Lämmintä ja vähän aurinkoa, ei kuitenkaan liian kuuma. Lähdin taas kävelemään kaupungille. Mun mielestä on mahtavaa vaan kävellä tuntemattomia katuja ja ehkä toivoa löytävänsä jotain. Kaikkialla, myös esim Helsingissä. Onneksi tuntemattomien katujen löytäminen on mulle kaiken lisäksi helppoa: kun pyörähdän kerran ympäri, niin sama katukin on taas aivan uusi ja elämyksiä täynnä.

En tiedä kävelinkö yhtä, kahta, viittä vai kymmentä katua, mutta oli kivaa ja rauhoittavaa. Välillä pistäydyin kookkiksella auringonpaisteessa ja jatkoin matkaa. Satuin löytämään puiston, jonka laidalla oli luonnontieteellinen museo. Hinta olis ollut 1,1e, mutta tiskin täti antoi mulle ilmaisen, alle 18-vuotialle, tarkoitetun lipun. Tämä siitä huolimatta, että näytin iälläni varustetun opiskelijakortin. Ainoa opiskelija museossa olinkin. Lisäkseni oli jotain sata 5-10-vuotiasta lasta ja muutama eläkeläinen. Katselin sitten kiviä ja täytettyjä eläimiä lasten suhistessa yli ja ympäri.

Museosta lähtiessä oli jo nälkä. Suuntasin kohti kotia ja Carrefouria. Carrefourin pihassa laupias samarialainen otti taas vallan, kun näin nuoren/keski-ikäisen naisen jumissa parkkipaikalla täyden ostoskärrynsä kanssa. Marketin kärryn rengas oli lukkiutunut. Kysyin ranskalla tuetulla elekielellä, voitaisiinko me kantaa kärry. Nainen sanoi, että auto on liian kaukana, ei sitä jaksa kantaa. Näppäränä poikana lähdin sitten hakemaan uutta kärryä. Sanoin, että odottakaa tässä, tulen kohta takaisin. Voin kuvitella naisen ajatelleen, että mieluummin en odottais, mutta ruokia en tähän jätä. Juoksin sitten ympäriinsä, löysin kärrit ja palasin. Kun pääsin naisen kohdalle, niin hajosipa tuomastanikin kärrystä rengas. Eikä se liikkunut enää mihinkään. Siinä minä sitten päivittelin ja nainenkin alkoi olla vähän tuskastunut puhahtaen jotain "semmosia ne on kaikki Carrefourin kärrit". Palattiin sitten suunnitelma A:han jalostettuna. Minä nostin kärriä ilmaan lukkiutuneen renkaan kohdalta ja nainen työns kärriä eteenpäin. Aika lailla painava oli, mutta muutaman lepotauon avulla päästiin perille. Hyvä mieli siitä seuras.

Nälkäisen Carrefourreissun tuloksena mulla on nyt karkkia, pullaa, kokista ja suklaavanukkaita. Sekä patonki. Tai oli äsken. Nyt on vaan puolet kaikista.

Genevestä ja toteutuneista unista

Perjantaina Geneve kutsui. Viimeinen juna lähti puoli kuuden maissa ja olin asemalla n.6min ennen junan lähtöä.
Lippuautomaatteja en halunnut kokeilla, vaan syöksyin lipunmyyntitilaan. Jonoakin oli ihan kohtuullisesti. Aloin selittämään, että mun juna lähtee 4min, anteeks 3min päästä, pääsenkö ohi. Kyllä kiltit Grenoblelaiset antoivat tietä ja pääsin lippuluukulle. Siinä sitten arvottiin menopaluuta ja alennettua hintaa ja samalla tulikin ilmoitus, että Geneven juna on 10min myöhässä. Härreguudkiitos, huokaisin ja lähdin lampsimaan laituria päin lippu kourassa. Ajattelin vielä varmistaa, että olen oikealla laiturilla. Kysyin joltain paikalliselta, ja vieressä oleva turisti sitten alkoikin jututtamaan minua. Hän oli ihan Ameerikan mantereelta tämä nainen, Megin nimeltään. Oli ollut Grenoblessa työmatkalla ja lento kotiin päin lähti Genevestä. Siinäpä sitten jutskailtiin junamatka niitäsunnäitä.

Geneve oli mun mielestä ihan kivannäköinen paikka. Legenda Sveitsistä kello- ja pankkimaana pitää tämän perusteella tosiaan paikkansa: kellokauppoja on aivan Hillittömästi ja kaikki julkisivut on jotain pankkien kylttejä täynnä. Näkyi käkikelloja ja linkkuveitsiäkin, sekä suklaata. Eivät kuitenkaan samalla lailla paistaneet katukuvaan.

Pitipä itsekin pistäytyä muutamassa kelloliikkeessä. Palvelu oli kuin elokuvissa: liikkeeseen piti painaa ovikelloa, sitten istutettiin pöytään ja kyseltiin millaista haluais. Siinä sit selailtiin jotain kirjaa, jossa näkyi eri malleja. Saattoivathan nuo arvata, että tällanen kloppi reikäsissä sukissaan ja lähikiskan muovipussi kädessään ei välttämättä osta omakotitalon hintaista kellonkänkkyrää. Näyttivät silti jotain (varmaan halpoja?) malleja kohteliaasti, hintahaarukalla reilu 1000e - reilu 15 000e. Kun jonkun valitsi, niin siinä se myyjä jäi istumaan seuraks ja huusi apumyyjälle(?), esim "Griitta, käytkö hakemassa tämän mallin"
Jätin nyt kellon ostamatta. Sanoin, että katellaan ehkä myöhemmin..

Lisäks kävin reformaatiomuseossa ja Punaisen ristin museossa. On tuolta Genevestä käsin aika laajakantoista vouhkaamista saatu näköjään aikaan. I'm impressed. PR:n museon vieressä oli ne YK:n hökkerötkin.

Maisemaltaan oli ihan kivaa. Sielläkin oli joku joki-/järvisysteemi kaupunkia halkomassa. Musta se tuo mukavaa piristystä kaupunkiin. Reunoilla loisti, yllärpyllär, vuoria.

Oli kai siellä vähän tyyrimpää. Enemmän hämäs tietysti valuutta, vielä löytyy maita ilman eurua. Toisaalta, enpä ostanut mitään tavaraa.

Genevessä puhuttiin englantia joka paikassa. Ja muutaman kerran kuului suomeakin.

Paluumatkalla seurasin junan ikkunasta maisemia. Vuoria ja jokia ja kyliä. Erilaista on kuin Suomessa. Mutta kivat maisemat.

Ja
Grenobleen..

Maanantaina pelottikin sitten taas palata töihin, kun ei oikeastaan kiinnostanut pätkääkään edes yrittää puhua ranskaa. Päivä eteni ja jossain välissä tuli joku kandi kysymään minulta jotain. Sanoin perinteisen," ei kannata kysyä, olen Errrrassmys..." Sitten se kysyi, että mistä olen. Tämä tytsy olikin SVäärjestä! Minä innostuin snackkaan på svenska ja olin jo valmiiks ihan vauhdissa. Tää Agnes oli kiinnostunut siitä rTMS-laitteesta ja sähköhoidosta. Yks meidän hoitaja sitten sanoi, että selitäpäs Aiki(minä siis) tuolle tytölle miten rTMS-laite toimii. Vastasin, että jepsistä.

Ruotsiks sitten aloin selittämään. Ei se niin helppoa ollutkaan. Pian sekaan alkoi tulla englantia. Sit tulikin jo ranskaa ja sit saksaa ja kohta olinkin jo sellasessa deliriumissa, että aloin tosiaan puhua välillä suomeakin. Ranskalaiselle hoitajalla taas rupesin puhumaan ruotsia, ja se osoitti sitten sitä ruotsalaistyttöä, että puhu tuolle. Virtapiirit vaan sähis ja rätis aivoissa, enkä tiennyt tästä maailmasta enää, kun vaan heiluin ja keinuin siinä paikallani ja suolsin kaikenkielisiä sanoja sanomatta oikeasti mitään. Se ruotsalaistyttö katsoi mua sellaisella rauhoittavalla "ei-mitään-hätää" -ilmeellä ja lopulta minä vaikenin. Hengitin ehkä. Sanoin vielä muutaman lauseen suhteellisen rauhallisesti, ja tilanne oli ohi.

Tänään mä vaihdoin tän ruotsalaistytön kanssa vaan yhden lauseen ja senkin ranskaksi. Varmuuden vuoksi.

Eilen mulla oli lisäks harjoittelun väliarviointi. Tuli se Ranskan puolen koordinaattori meidän päiväsairaalaan. Lisäks paikalla oli osastonhoitaja. Mun mielestä se koordinaattori on tosi mukava. Sillein fiksusti ja mahdollisimman selkeästi se kyseli mitä olen tehnyt ja ehdotti mulle ja osastonhoitajalle, mitä voisi vielä tehdä. Mut joo, tylsää.

Ja tästä päivästä.
Tänään ei ole tapahtunut mitään.

I had a dream

Viime yönä näin unta: Olin ilmiliekeissä (kuvainnollisesti). Selostin ja kerroin jotain juttua Ranskan työkavereilla innosta piukahtamaisillaan. Monologi jatkui pitkään ja huulet olivat jo repeämäisillään kaikesta puheenlorinasta. Sitten satuin vilkaisemaan jotain työkaveria, joka katsoi mua kuin Carrefourin patonkia. Olin puhunut suomeksi ja nyt tajusin sen. Puhe lopsahti sillä sekunnilla. Pyysin kohteliaasti anteeksi: Parrhhrrdon. Meinasin ruveta selittämään ranskaksi, mutta sanoja ei tullutkaan. Olin vaan hiljaa. Ja siihen heräsin.

Aamu jatkui siitä, mihin uni loppui. En meinannut saada tänään taas sanaa suustani. Iltapäivästä sain kuitenkin muutaman lauseen pulpautettua.

No mut enivei. Nyt on jo suorastaan kuuma täällä. Aurinko helottaa ja asteita varmaankin 20 pintaan. Suomalaispossu hikoili mukavasti matkalla kämpille, täydessä ratikassa huppari ja takki päällä.

Ajattelin lähteä viikonloppua viettämään Geneveen. Jipatijee.

Pastillin jämät

Kolmas lämmin (n+15C) ja aurinkoinen päivä. Lähdin töiden jälkeen hiippailemaan kaupungin katuja. Ensin kävin terdellä puolikkaalla ja lueskelin vähän kirjaa. Siinä vieressä oli joku venäläisten musteläikkien näyttely. Menin sinne. Kamalan rumia kuvia.

Siitä jatkoin eksymistä ja satuinkin löytämään "La Bastille de Grenoble et son Téléphérique". Eli ainakin tällä yhdellä vuorella on "koppihissi" n.500m korkeuteen, jossa on Bastille:n (bastilji suomeksi??siis vanha linnoitus, eikö siellä Suomenlinnassakin ole ton tyylisiä..) rauniot. Sieltä näkyi jo mukavasti kaupunkia ja ympäröiviä vuoria. Jopa kaukaisuudessa myös Mont Blancin huippu. Eipä se älyttömän kaukana täältä olekaan.

Makoisat näkymät. Kummallinen paikka Grenoble tosiaan. Aivan tasainen laakso ja joka puolella ympärillä vuoria. Ihastelun ohessa rupesi myös vähän ahdistamaan. Tuntui, että tämä paikka on aivan suljettu omaan yksinäisyyteensä.

Siellä oli joku museokin, jossa hehkutettiin ranskalaisia alppisotilaita. Onneksi oli sellainen korvalappuopastus ranskaksi, joten tajuntaan asti pääsi vain hyvin pieni osa hehkutuksesta.

Alas päätin lähteä jalkaisin. Hissi oli nähty ja koettu. Siinä sitten seikkailin siksakkia alaspäin, kunnes alkoi kyllästyttää. Päätin pujahtaa suorilla jyrkänteitä alas jotain reittiä, jota joku muukin oli (ehkä) käyttänyt. Humpsahtelin siinä muutaman metrin kerrallaan alaspäin, nappasin välillä kiinni jostain piikkikasvista ja eteen tuli läpipääsemätön risupusikko. Nöyrtyneenä palasin siksakpolulle. Pitkään en polulla kuitenkaan jaksanut olla, vaan yritin uudestaan. Oikoreitti oli helpompi ja pääsin alaspäin jalat edellä. Oli kivaa!

Alas päästyäni seurasin aina jotain ihmistä hetken aikaa kerrallaan ja toivon löytäväni ratikkapysäkin. Taktiikka toimi ja löysin takaisin kämpille. Siinä se.

Mitäs sitten

Alkaa jutut olla tältä mösjööltä jo loppu. Arki on arki ja ongelmat on ongelmia: Väsymys, kielitaito, patonkiostokset yms. Niitä voin vielä hieman kuitenkin tässä eritellä:

Väsymys.
Eilen ajattelin ottaa pienet torkut viiden maissa töiden jälkeen. Nukuin ensin 20min, heräsin, ja ajattelin nukkua hetken. Nukuin pari tuntia, heräsin ja ajattelin nukkua hetken. Jne. Heräsin sitten aamulla töihin.
Ja nyt väsyttää taas.

Kielitaito.
Tänään yksi potilas sanoi, että pelkää minua. Oletan, että syynä saattaa olla kummallinen tapa puhua. Tai olla puhumatta. Voihan se myös ajatella, että vaaleuteni johtuu jostain tarttuvasta sairaudesta. Tai ehkä olen vaan pelottava, ilman sen kummempia tekosyitä.

Patongit.
Opin ensimmäisen oppitunnin patongeista. Niitä ei kannata säilyttää useampaan päivää. Tällä kertaa, onneksi, sijaiskärsijäkseni joutui muovinen kertakäyttöveitsi. Sen kaulan katketessa leipää vastaan, olin helpottunut, etten uhrannut mitään osaa itsestäni patongin vihalle. Todennäköisesti vanhuuttaan kivettyneet patongit elävät painajaisissani vielä pitkään Ranskan jälkeenkin.

Ranskassa muuten tunnusmerkkinä ovat myös lakot. Joka ikinen viikko on joku lakko. Tai useampi. Grève.. grève..grève..: kerääntykää torille mielenosoitukseen, bussiliikenteessä muutoksia lakon vuoksi, ensi viikolla kaikki lakossa...
Tästä kysyessä olen kahdesti kuullut vastauksen: ranskalaiset ovat aina tyytymättömiä.

Lyonissa ollessani kysyin myös ranskalaisten oletetusta ylimielisyydestä. Se on kuulemma enemmänkin pariisilainen piirre..

Ja taas omasta kansallisuudesta. Nyt se alkaa olla jo kumma, miten ihmiset täällä ei hahmota maata nimeltä Suomi. Tänään hoitaja esitteli minut: "Hän on suomalainen opiskelija." Seuraavaksi informoitu henkilö sanoo:"Ruotsalaiset puhuvatkin kuulemma paljon eri kieliä".

Samoin kävi vähän aikasemmin lomalta palanneen hoitajan kanssa. Sanoin, että olen suomalainen. Kohta tämä esitteli minut potilaalle ruotsalaisena. Sanoin, että olen suomalainen. Sitten hän rupesi käyttämään tietokonetta, mikä oli hänelle hankalaa, ja sanoi jotain "mulle tää on sama kun joku puhuis mulle norjaa. Sä varmaan ymmärrät paremmin." Olin vähän, että niinno.. mut et mun äidinkieli on ihan suomi kun olen Suomesta..

Lyonissa taas yhden belgialaisen mielestä olin venäläinen. En tiedä oliko se vitsi vai ei, mutta ei erityisemmin naurattanut.

Ihmettelen ja arvostan niitä japanilaisia. Miten ne tietää niin paljon paremmin, kuin unioniystävämme?

Punaisia poskia

Nyt tuli ensimmäinen reikä blogiin, kun ei jokaista sormen ja varpaan liikettä ole heti kuvannut. Pikakelataan nyt äkkiä siis.

Viikonlopuksi lähdin tosiaan taasen Lyoniin sisäisen levottomuuden ajamana. Hauskaahan se ol, ja nyt jo odottaa seuraavaa viikonloppua, että vois lähteä vaikka jossain käymään. Vaikka vielä en tunne Grenobleakaan.

Lyonissa juoksin kuppilasta toiseen ja kävin ravinteleissa syömässä. Kävin myös leikkauttamassa hiukset. Mulla kun on tällaiset hiustenleikkuukoneella huitaistut hiukset, niin eipä näille mitään voi tehdä. Koneleikkuulla siis. Siellä oli varmaan kuitenkin vakiotaksa tai jotain se 12e, niin siistivät sitten niskavillat sellasella pelottavalla partaveitsellä ja leikkuun jälkeen oli vielä hiusten pesu ja kuivaus. Yhtä pitkään kesti kun jos olisi Suomessa tehnyt täydellisen muodonmuutoksen. Hyvää palvelua.

Istuskellessani ravinteleissa välillä jaksoin ottaa kontaktiakin paikallisiin ja koettaa särpättää jotain. Hauskaa on sellainen kohlailu. Näin myös suomalaisen pariskunnan kadulla. Olivat menossa kuuntelemaan Karita Mattilaa Lyonin oopperaan. (Minkä ihmeen takia pitää tulla Ranskaan kuuntelemaan suomalaista huljutusta? Kaippa se Kartsa jonkun luokan tähti sitten on...)

Arkeen pääsin joka tapauksessa tänään taas palaamaan. Töistä nautin, vaikka narkolepsia uhkaa aina kun kuuntelee jotain keskustelua pidempään. Nyt ymmärsin jo miten plasebojuttu toteutetaan siinä rTMS -tutkimuksessa. Ikävä kyllä hoitoa aloittava potilas taisi kuulla oven takaa, kun hoitaja selitti minulle, eikä siten tuntunut kovin innostuneesti suhtautuvan hoitoon.
Hoidon jälkeen tämä pt kysyi :"Miksi minä saan plasebohoitoa?" Posket punottaen kuuntelin hoitajan selitystä.

Tänään olisi ollut taas tapaaminen Erasmusten kanssa. Ei oikeastaan olisi yhtään jaksanut lähteä, mutta lähdin silti. Raitiovaunussa näin pari Espanjanlaista opiskelijaa, joita olin nähnyt aikasemmalla Erasmusillallisella. Taas tuli eteen yksi varsin pitkälti rautalangasta väännetty keskustelu:

Minä: (päätin aloittaa rempseästi espanjaksi, mutta ei hyvin mennyt) Com..Comsta..Como Estan?

Tytöt: hehheh (voi mikä ääliö, mut ei voi mitn) Salut!

Minä: Graalrngr (jotain ranskasökellystä) à l'école (ranskaks koulu)... Errrasmys??

ja loput vapaasti suomennettuna:

Tytöt: (Jotain tyyliin:) koululla ei ole enää opiskelijoita. Onko sulla vielä harjoittelua tänään vai?
Minä: On mulla vielä harjoittelua viis viikkoa.

(Puna alkoi jo nousta poskille kun dialogi ei oikein meinannut sujua. Ymmärsin, etten ymmärrä, mutta en tiennyt mitä en ymmärrä.)

Tytöt: Koululla ei ole enää opiskelijoita. Siis oletko harjoitteluun menossa nyt?

Minä: Eeen, pääsin jo kauan sitten harjoittelusta.. Olen menossa koululle Erasmustapaamiseen.

Tytöt:(Sitä tässä on koko ajan koetettu selittää, että) KOULULLA EI OLE ENÄÄ KETÄÄN, se tapaaminen oli kolme tuntia sitten.

Minä: (täysin häkeltyneenä ja nolona) aijjaaa... minä tästän taidankin sitten lähteä takaisin päin...

Tytöt: (häkellykselleni ystävällisesti hymyillen) Mutta huomenna on koko päivän se tapahtuma, mistä kanssa viimeks puhuttiin.

Minä: (??????????)

Tytöt: tossa tollanen esite, se on koko päivän huomenna.

Minä: Kiitti moi!

Tytöt: Moikkamoi..


eli semmosta.

Yks päivä olin tästä kämpiltä lähdössä kauppaan ja ajattelin kysäistä, oisko lähellä jotain kauppaa. Ajattelin vaan, ettei tarvi siellä viiden kilometrin päässä käydä, missä kävin viimeksi. Henkilö, jolle kysymyksen esitin, katsoi mua silmät pyöreinä (oliko tuo vitsi tai mikä sulla on ongelma?). Tuossa tien toisella puolella on CARREFOUR! (paikallinen Prisma (eli Citymarket K-kaupan asiakkaille). Mut hyvä, että on. Tänään kävin sieltä ostaa vähän ruokaa. Leipää etsiessä pysähdyin sit patonkien kohdalle. Siinä ihmiset veivas ja vatkas niitä 42snt:n patonkeja kuin jotain jalokiviä etsiessään mahdollisimman hyviä. Minä sieltä välistä riuhtasin kouraani pari ja olin varma, että mulle maistuu. Sit vaan ajattelin, että nyt ihmiset varmaan näkee jo mun patongeista, että tuo on turisti. Sen pahemmitta patonki-irvailuitta selvisin kuitenkin kaupasta. Ja oikeassa olin, kyllä mulle maistuu.

Ca va?

Viikko on nyt plakkarissa. Olo on outo. Jotenkin tuntuu, että ei ole ollut tarpeeksi aktiivinen, kun ei ole jaksanut ystävystyä sen enempää ja illat olen vaan skriivannut blogia. Toisaalta on tullut hoidettua kuitenkin monta asiaa, ja onhan tässä vielä aikaa.

Tänään töissä pääsin jo vähän käyttelemään sitä TMS-laitetta: raaputin naisen päänahkaa sellasella ihmetikulla, että se kone hahmottas kallon. Sit sain olla kuuntelemassa lääkärin vastaanottoa. Siellä tosiaan tehdään jotain tutkimusta tämän uuden hoidon tehosta. Joillakin on pelkkää venlafaksiinia (Efexor ainakin Suomessa), joillakin sitä rTMSia ja joillakin molempia. Jos oikein ymmärsin, niin on joku plaseboryhmäkin, mutta en oikein tiedä miten se toteutetaan. Vastaanottoa kuunnellessa koin taas kerran perinteisen kooman, iski siis kova väsymys.
Lisäks olin katsomassa jotain ihme silmien liikkuvuus -mittausta, joka mahdollisesti voisi jotenkin auttaa masennuksen arvioinnissa ja seurannassa. Sekin on tutkimuksen alla.

Suuntavaistosta: se on pysynyt ennallaan. Kahdesti olen lähtenyt kävelemään töistä. Molemmilla kerroilla olen pistäytynyt jossain rakennuksessa, ensimmäisellä kerralla museossa ja tällä kertaa kirjastossa hakemassa kirjastokortin. Rakennuksista poistuessani olen lähtenyt kulkemaan samaan suuntaan, josta olin tulossa. Sitten siinä aikani käveltyä olen ruvennut ihmettelemään, kun ratikkapysäkit oli ihan vääriä, samoja joista olin tulossa. Mikään sisäinen navigaattori ei tosiaan ole varoittanut punaisella valolla tai huudolla U-käännöksen tärkeydestä. En myöskään tunnista maamerkkejä. Joku aivojen alue taitaa puuttua.

Kävellessäni näin, kun joku nainen kaatui 25cm paksujen kengänpohjiensa kanssa. Autoin sitä sitten ylös ja vihdoin koetti se satumainen hetki, kun se olin MINÄ joka KYSYI: Ca va?. Onneksi se oli ihan ca va bieni, eli kaikki hyvin. Lähdin sit hyvin itseeni tyytyväisenä hymy polvessa asti tsippaileen ja se nainen vielä huuti jotain: "kiitti ystävällisyydestä" perään. Päiväni on pelastettu.

Nyt on täälläkin viikonloppu! Ajattelin vielä lähteä pistäytymään Lyonissa. Ehkä vähän nautiskella viinikulttuuristakin.

Vielä muutama kummallinen asia minun näkökulmasta: (varmaan monet vielä ominaisempia monissa muissa paikoissa)

Pitkät naiset
Täällä on paljon about 180 sentsasia naisia. Vastineeks on sitten miehiä jotka on alle 170. Ehkä joku geneettinen mutilaatio. Eipä siinä mitään. Satuin vaan kiinnittämään huomiota.

Jalankulkijat
Liikennevaloja on. Kyllähän Suomessakin kuljetaan punaisia päin, mutta kun täällä välillä vanhimmat kääkätkin sujahtelevat liikenteen sekaan päin punaisia. Varokaa vähän, sanon minä.

Puhelinkopit
Näitä keskiajan jäänteitä löytyy monista muistakin Euroopan maista. Silti en tajua: Miksi ette osta vaikka Nukialaista?

Illanviettoa ja Tohtori Amalgaami

Eilen illasta lähdin siis Erasmusillalliselle. Puheen sujuvuuden varmistamiseksi otin lämmikkeeksi ennen lähtöä kaksi lasia viiniä. Ravintolassa sitten olikin jo valmiiksi porukkaa ja aperitiiviviinilasit. Istahdin Belgialaisen tytön viereen, joka osoittautui erittäin mukavaksi ja puheliaaksi tyypiksi. Se puhui englantiakin ihan kohtuullisesti, sanoi tosin, että kuukauden ranskan (äidinkielenä ...hmm..onko se Dutch ihan hollanti..) puhumisen jälkeen meinaa ranska painaa päälle. Niinpä se sitten puhui välillä ranskaakin. Itse nautin suunnattomasti mahdollisuudesta käyttää englantia.

Siinä sitten tilattiin oikein menyyyt taas alkuruuasta jälkkäriin. Minähän olin ihan pihalla koko ajan ja sainpa sitten töhelyydelläni parit nauruntirskahduksetkin aikaan. Hyväntahtoiset kuitenkin, ymmärtääkseni. Tilasin Charcuterien, kun en tiennyt mitä sen on ja muut sanoivat, että kannattaa koettaa. Sehän oli kinkkulajitelma, hallitsevana semmonen ilmakuivattu (jos sitä niin kutsutaan). Kevätkääryleet auringossa sanon minä! Kerran aikaisemmin olen ilmakuivattua kinkkua maistanut ja syömättä jäi. Nyt yritin sitkeästi leikata vielä itseänikin sitkeämpään läskiä, jotta saisi sivistyneesti suuhun mahtuvan ja helposti nieltävän palasen. Ei hirveän hyvin onnistunut ja säästyi suurilta osin tuo kinkkusiivu tältä ruuansulatuskanavalta. Muut ruuat (kana ja suklaakakku) olivatkin sitten hyviä. Jotkut lisäks tarjos mulle omista ruuistaan maistiaisia. Fondue oli superbe!

Menyyyyn keski-/loppuvaiheilla iski sitten kuolettava väsymys. Alkoi jo ärsyttää kun ihmiset eivät tajunneet imaista ruokiaan huiviin vaan yrittivät oikein nautiskella. Ranskan koordinaattori sit kysyi taas sen Ca va:n kun näytin varmaan elävältä kuolleelta. Kolmen tunnin ateriasession jälkeen sit päästiin lähtemään ja palasin kotiin nukkumaan.

Töissä tänään ei ollut hirveän ihmeellistä. Ihan perusmukavaa. Minun piti mennä katsomaan jotain toimenpidettä, mutta se menikin sitten ohi sillä aikaa kun istuskelin sairaalan aulassa. Se oli semmoinen pieni sekasotku, jota en jaksa selittää.
Yksi mukava mielisairaanhoitaja jutteli mun kanssa. Se on hauska tyyppi ja puhuu saksaakin jonkin verran, niin voi välillä puuttuvia sanoja koettaa löytää sitä kautta. Siinä vaiheessa vaan, kun se sano jotain Descartesista, niin tajusin että voijjei, tästä ruokapöydästä ei ihan heti lähdetäkään. Ei se onneksi halunnut lainata kuin yhden mietteen, mutta senkin selittäminen vei aikansa, enkä tiedä tajusinko vieläkään.

Töiden jälkeen oli aika lääkärille. Työkaveri opasti mut ovelle asti ja olis jäänyt lääkärin ajaksikin auttamaan. Sanoin sille kuitenkin, että koetan pärjätä. En halunnut, että sen koko iltapäivä menee tämän haperon auttamiseen. Hyvinhän se sitten menikin. Dr Amalgaami (tai jotain sinne päin) kutsui minut huoneeseensa. Kyseli muutaman kysymyksen yleisestä terveydentilasta, elämäntavoista ja rokotuksista. Häpeäkseni täytyy myöntää, että en muistanut Suomen rokotusohjelmaa. Lätkin siinä sitten rubellaa ja pertussista ja välillä rupesin miettimään, että kuuluukos se polio vielä vai mikä se oli mikä poistettiin. Lääkäri sanoi, että eiköhän tämä riitä, mikäs sulla oli vaivana?
Sit se katto korvat ja huuhteli niitä sitten aikansa. Muistan vielä yläasteen huippumukavasta terveydenhoitajasta Seija Rantalasta, kun se sanoi vahapaukun lähdettyä:"tällainen rusina lähti". Tälläkin kertaa oli vasemmassa korvassa rusina ja oikeassa suorastaan kuivattu aprikoosi. Lääkärikin sanoi jotain "grand!!". Mut tulipahan asia hoidettua.

Lyijynraskaat silmäluomet

Tänään palasin sitten eilisestä maan pinnalle. En taas tajunnutkaan mitään ranskasta.

Mut kerron tän, vaikka tiedän, että koulutoverit halkeaa kateudesta. Olen nimittäin päässyt jo työn makuun: olen mitannut verenpaineen kahdesti ja lämmön kerran.

Lähdin myös käyttämään yhtä potilasta sähköhoidossa yksin (siis lähinnä ambulanssimatkojen seuraks), sillein että yksi meidän sairaanhoitaja oli jo siellä sähköhoitoyksikössä jo ja toinen tulossa. Ambulanssilla sinne mentiin, eikä siinä mitään. Sitten kun lähdin vaihtamaan vaatteita (täällä ECT tehdään kevyen varustelun leikkaussalissa) ja tulin takaisin, tuomani potilas oli kadonnut. Siinä sitten pyörin kuin puolukka lampaan suussa yrittäen löytää tutun naaman tai paikan. Ei näkynyt. Parikymmentä minuuttia seilasin ja veivasin ovesta sisään ja ovesta ulos. Välillä joku sanoi jotain, mutta en tiedä mitä. Varmaan luulivat henkilökunnaksi ja ihmettelivät kun rämppäsin levottamasti käytävää sinnejatänne. En saanut suutanikaan auki, että olisin löytänyt paikan minne pitäis mennä. Onneksi sitten tuli meidän yksikön sairaanhoitaja ja seurasin sen perässä lopun aikaa kuin kananpoikanen.

Omaan yksikköön palatessa oli sitten sen uuden TMS hoitolaitteen esittely. Se kesti jotain 2 tuntia, enkä ensimmäisten kahden sanan (Bonjour ja joku) jälkeen taaskaan ymmärtänyt mitään. Alkoi raivokas taistelu nukahtamista vastaan. Koetin siinä paikallaan pyöriä ja hieroin silmiä. Sit huomasin jo todella nukkuvani silmät auki. Havahduin ja läpsin itseäni poskelta poskelle mielikuvissani lopun aikaa.

Muutenkin olin vähän taantunut. Hiljaa mollottelin istuskella. Mutta apua pyysin kahteen asiaan ja taas oli kollegoiden apu pelastus. Mun piti soittaa mun tukkeutuneiden korvien takia johonkin sairaalaan, jonka numeron olin saanut. Onneksi työkaveri sit soitti sinne mun puolesta ja varas ajan. Lupas vielä huomenna opastaa mut sinne. Sit kysyin toiselta työkaverilta, mistä vois ostaa postimerkkejä. Sehän kaivoi taskustaan postimerkkejä ja sano että otappa kuule siitä.

Sain siirrettyä vielä huomista aamuvuoron alkuakin 7:stä niin et tulen viimeistään 8.30. Tänään ois nimittäin illanvietto Erasmusten kanssa.

Ja näistä kansallisuuksista. Yleensä aluksi luullaan, että olen Englannista tai Saksasta. Nyt kun ne tietää että olen Suomesta, niin ne muistaa että olen Norjalainen, Tanskalainen, Ruotsalainen tai Irlantilainen.

J'ai compris!

Harjoittelupaikasta lisää:

Se on sellainen, mikskä niitä sanotaan, ranskaks "biologisten hoitomuotojen", paikka. Siis että yksikössä ei vastata lääkehoidosta tai terapioista. Sinne tulee potilaita kotoaan tai osastolta saamaan sitä TMS:ää tai ne viedään ECT:hen eli sähköhoitoon viereiseen sairaalaan. Hoitajilla on siis hyvin vähän varsinaista potilaskontaktia. Potilaita käy päivässä yhteensä n.6, eli tahti on leppoisa. Sairaanhoitajia on kolme (+minä) meidän yksikössä, lisäksi samassa kerroksessa samalla käytävällä on osasto, jonka henkilökuntaa näkyy paljon.

Tänään aamupäivästä käytiin viemässä potilaita sähköhoitoon. En tiedä sainko osani virrasta vai mitä tapahtui. Yksikköön palatessa aloin kuitenkin ymmärtää ranskaa jossain määrin. Hoitajat selittivät kyllä erittäin rauhallisesti, mutta usein riitti jo 1-2 kertaa. Sain sanottuakin jotain joskus väliin ja kysyin pari kysymystäkin. Sähköhoidosta kertoessaan hoitajat ihmetteli, miten tajusin niin nopeasti. Enpä osannut (enkä erityisemmin halunnutkaan) kertoa, että juttuhan on mulle vanhastaan tuttu. Mut saattohan ne arvata. Kuitenkin ne oli jotenkin helpottuneita. Musta tuntu, että ne oli varautuneita pitkään ja tuloksettomaan selvitykseen.

Epäselviä tilanteita on kuitenkin tosi paljon. Ensinnäkään ei osaa reagoida ihmisten sanomisiin, vaikka jotenkuten ymmärtäisikin. Kun joku sanoo jotain tyylin : päivää, mitä kuuluu, kiitos, anteeksi.. Minä sönkkään takaisin koko rimpsun pikkusanoja: kylläjoomitäsullekuuluukiitosanteeksiselväok, kun en osaa valita. tai vaihtoehtoisesti hymähdän häkeltyneenä: höhö.. ja pyöräytän kasvoille kalkkunamaisen hymyn.
Sit on tietysti ne tilanteet kun ei oikeasti tajua. Tänään pystyin kuitenkin paremmin valehtelemaan että tajusin. Naama kiinnostuneesti notkuen.

Tuo harjoittelussa olo kuitenkin rasittaa ja väsyttää paljon. Koko ajan kun tukkiutuneet korvat yrittää onkia jotain ymmärrettävää, niin on keskittymiskyky kovilla. Välillä meinaan aina nukahtaa kuunnellessani paikallisten puhetta. Sit joku yleensä aina kysyy sen: Ca va? tarkoittaen että mitä kuuluu?/kaikki hyvin? Ystävällistä. Mut kysyjää vastaan tulee kalkkunakasvo.

Niin ja pakko hehkuttaa, että kävin kaupassa ostamassa mm. sitä violettia vessapaperia. Viinihylly oli luonnollisesti aikamoisen kokoinen melko pieneen kauppaan. 0.75l punkun lähtöhinta oli ehkä jotain 1,5e. Oikeestaan kaikki muu sitten olikin Suomea kalliimpaa.

Ensimmäisen päivän loskasateen jälkeen ilma on nyt ollut parempi pari päivää. Muutama aste on lussaa ja aurinko kurkkii kelmeästi. Ihmisiäkin on näkynyt kaupungilla ja paikka vaikuttaa ihan mukavalta. Vuoret näkyy joka puolella ja houkuttelis lähteä joku päivä tsippailemaan niille, tai ainakin käydä vilkasemassa maisemaa. Jos jaksaa.

Kummallisia asioita Ranskassa

Kohteliaisuus
Perinteinen. On silti kiva olla Monsieur ja kuulla Bonjouria ja Bonjourneeta.

Hampaiden harjaus
Harjoittelusta lähtiessäni ainakin pari hoitajaa kävi pesemässä hampaat työajalla. En tiedä kävivätkö tupakoinnin takia vai onko yleisenä tapana. Ihan avoimesti kuiteskin, ei mitenkään anorektisesti. Ikenet itkee verta joka tapauksessa jo ajatuksesta.

Violetti vessapaperi
Miksi puhdas vessapaperi oli violettia?

1789
Miksi joka paikassa on joku aukio tai tori ja patsas sitä varten? Vallankumous on yliarvostettua täällä.

Oli kai näitä, mutta ei muistakaan enää.

Niin. Sunnuntai.
Sunnuntaina ainakin Grenoble oli aivan kuollut. Kaikki kaupat kiinni ja melkein kaikki ravintolat ja kuppilatkin. Ihmisiä ei näkynyt missään. Tosin eilen satoi myös loskaa ja ilma oli harvinaisen vilthumainen.

Arki

Eilen aloin päästä arjen tunnelmaan. Ikävään sellaiseen.

Löysin majapaikan. Nuori respanainen oli vastassa ja annoin sille ruttuisen paperinsiivaleen, jonka luulin kattavan kaiken tarvittavan. Tämä rupesikin sitten tiukkaamaan, kun puuttuu tämä rrruyyurrranbana ja tämä curbrbrbyruiere ja kymmenen muuta juttua. Siinä vaihtelin väriä kalmankalpeasta helakanpunaiseen yrittäessäni kovasti ymmärtää mitä emäntä tarkoittaa ja lisäksi sörsseltää jonkinlaista vastaustakin.
Vähän sen alkoi kuitenkin käydä minua sääliksi. Hoidettiin sitten asiat mitä pystyi ja hieman alkoi hymynkarettakin näkyä naisen naamalla loppujen lopuksi.

Majoitushuone on erittäin kompaktisti pakattu 9neliötä, johon sisältyy sänky, vessa/suihku, 2,5m leveä (kirjoitus)taso, parimetrinen keittiötaso ja jääkaappi. Lisäksi on istumapaikkojakin enemmän kuin Helsingin 42neliön kämpässä. Niitä on siis täällä kolme. Kaappitilaakin on paljon, oikeastaan kaikki kiinteät huonekalut sisältävät jonkinlaisen lipastoa vastaavan laitteiston. Ja kirjahyllytasojakin on seinään paiskattu. Sänky on tosi magea: Se roikkuu katossa ja sen saa sit tarvittaessa kiskottua alas.

Sängystä puheen ollen. Äidin pelottava arvaus osui oikeaan: ei petivaatteita, ei tyynyä. Sängyn pinta on muovia, joka vaikuttaa siltä kun muuttuisi tarramaiseksi jos vähänkin hikoilee (tiedät fysikaalisen ilmiön jos olet joskus liimautunut nahkasohvaan erehdyttyäsi siihen kevyessä vaatetuksessa levähtämään). Tyynyksi täytin muovipussin (lika)pyykillä ja tyynyliinaksi laitoin puhtaan, mutta ruman paidan(, jota en aio todennäköisesti käyttää). Peittona oli suihkun jäljiltä kosteahko pyyhe. Ruvettuani sitten hieman yksinäisenä ja ahdistuneena nukkumaan, heräilin muutaman kerran kylmään ja muutaman kerran stressiin. Tänään joku oli kuitenkin onneksi tuonut ainakin peiton ja lakanan.

Tänään alkoi sitten harjoittelu. Olin ymmärtänyt ranskan koordinaattorin (ainoan ranskankielisen, muut olivat englanniksi) mailin vähän heikohkosti. Minun olisi pitänyt mennä ensin koululle 8-8.30 tapaamaan koordinaattoria ja sieltä sitten klo 9 sairaalaan. Olin kuitenkin sairaalalla klo 7.20. Osaston henkilökunta ihmetteli, kun harjoittelijat yleensä tulevat yhdeksäksi. Kysyivät olinko soittanut. No en tietenkään ollut.

Henkilökunta oli todella ystävällistä. Kertoivat ja juttelivat, en tosin tiedä mitä ja mistä. Sain kuitenkin soitettua koordinaattorille, että olen jo sairaalalla. Osastonhoitaja tuli sitten klo 9 töihin ja rupesi näyttämään minulle paikkoja ja kertoilemaan. Huippuystävällinen oli hänkin. Harmi vaan, että vaikka tämä nainen yritti puhua sana (tai ehkä tavu?) kerrallaan, en ymmärtänyt oikeastaan mitään. Sit se aina tarkisti, että ymmärsinkö. Yritin urheasti sanoa: OK, D'accord, C'est bon, Oui.., mutta naamasta paistoi finnien lisäksi sellainen hämmennys, että jokainen asia käytiin läpi 2-7 kertaa. Loppujen lopuksi sitten jotain toivottavasti ymmärsin. Mutta hyvin vähän. Osastonhoitaja esitteli minut koko henkilökunnalle. Ensimmäisellä kerralla siltä lipsahti: "Hän ei sit ymmärrä oikeestaan yhtään ranskaa." Sen verran tajusin ja se huomas sen. Ei se mua haitannut, mut se varmaan luuli niin. Sen jälkeen se nimittäin sanoi minua esitellessään: "Jos hän näyttää eksyneeltä, niin auttakaa". Mutta pakko myöntää, että oli paras perehdytys ikinä. Perusteellinen, kärsivällinen ja ystävällinen.

Perehdytyksen jälkeen kyyläsin sit sairaanhoitajien perässä. Tuo harjoittelupaikka on joku päiväsairaala, joten teen arkipäivävuoroa. Se on ihan kiva. Lisäks siinä yhteydessä on osastoja. Tuossa meidän yksikössä toteutetaan ainakin jotain ihan uutta TMS (Transcranial Magnetic Stimulation) hoitomuotoa. Se varmaan ihan jännä sit kun ymmärtää, tiedä vaikka ois suomeenkin hiljalleen tulossa. Lisäks kai siellä on jotain muutakin (sähköhoito? ehkä jotain toimintaa?),mutta en tiedä. Ei siellä paljon potilaita näkynyt.

Lyon ->Grenoble

Äsken tulin siis Grenobleen, mutta siitä myöhemmin lisää.

Kolme yötä vietin siis Lyonissa. Eilen kävin jossain roomalaisten rakentaman teatterin raunioilla ja siihen liittyvässä museossa. Sen jälkeen vierailin Basilikassa ja kävin ihan oikeasti kappelissa luirauttamassa rukouksen.

Kulttuurikokemuksena(!) myös viiniä tuli testattua. Täytyy sanoa, että pullotettu kulttuuri on ehkä kuitenkin arkkitehtuuria kauniimpaa. Tai ehkä arkkitehtuurikin on kauniimpaa viinin jälkeen.

Sitten näin japanilaista kämppäkaveriani sattumalta kaupungilla. Hän liittyi sitten seuraan ja kierreltiin vanhaa kaupunkia. Juttelu oli taas todella hedelmällistä, tyyliin

Minä:"Well what do you think about the old city of Lyon?"
Keishko(tai jotain sinne päin tai jotain ei sinne päinkään): "heh heh."
Minä: sama kysymys hitaammin uudestaan
Keishko: "heh heh."
Minä: "*voi elämä* Do you like Lyon"
Keishko: "I like countryside."

Sitten mentiin ravintolaan kolmen ruokalajin aterialle. Keishko kysyi minulta juomasivulla olevista juomista. Yritin selittää parhaani mukaan: aperitiivit, alkoholittomat, olut, siideri, viini... Keishko innostui aperitiivilistan Martinista. Sanoin, että se ei ole varmaankaan kovin hyvä ruokajuoma. Ei auttanut. Martini tuli ja yhden hörpyn jälkeen Keishko oli kuivin suin loppuruuan.

Minä sitten hotkaisin omat ruokani heti kun ne tulivat eteen. Japanilaiseen makuun tämä ruoka ei tainnut kovin hyvin maistua. Odottelin siinä sitten jokaisen ruokalajin kohdalla 40 minuuttia. Kaiken lisäksi keskustelu hidasti ruokailun kulkua, sillä sanojen puuttuessa Keishko yritti havainnollistaa puheitaan kaivamalla vähän väliä muistikirjan johon piirteli vaikka sun minkälaista ukkelia ja häkkyrää.

Mutta oli tosiaan ihan hauskaa. Tosi mukava ja sympaattinen tyyppi oli tämä japanilainen ystäväni.
Oispa muuten jännä lukea millaista tekstiä Keishko minusta kirjoittaisi omassa blogissaan. (suomalaiset ahmivat ja ovat hieman yksinkertaista porukkaa.. Tämän Heikin kanssa oli tosi hankala keskustella, kun se ei tajunnut edes piirrustuksia, englannista puhumattakaan..)

Tuntuu, että elimistöni ei kestä Ranskaa. Heti tänne tultuani korvat kapinoivat kielen opiskelua vastaan menemällä lukkoon. Sain kuitenkin ostettua jotain vahanpehmikettä, joten silloin tällöin kuulen jotain. (voisiko muuten kuulonalenema selittää kommunikointivaikeutta myös Keishkon kanssa??).
Kävellessäni pitkin Lyonin kukkuloita polveni meinasivat irtisanoutua tehtävästään. Sellaista rutinaa ja natinaa oli pitkiä rappusia kulkiessani, että oli pakko levähtää. Lisäksi tietysti kävely rasittaa laiskistuneita reisilihaksiani.
Tässä vaiheessa tutulla ravintolareissulla patonkia haukatessa etuhampaasta taisi lähteä pieni palanen. Kuori oli niin rapsakka, että kun sen läpi sain hampaillani porauduttua, porauduinkin omiin hampaisiini. Pään sisällä kuului kimakka kirskahdus ja saattoi ilmestyä kyynelkin silmäkulmaan.

No mutta nyt tulin siis Grenobleen. Istahdin kahvilaan WLANin ääreen. Täällä sataa kuin Esterin siskon Annikin *stä. Tulee siis lunta ja paljon. Se oli pieni shokki. Vaikka en tätä mahdollisuutta täysin ollutkaan sulkenut pois, varasin kuitenkin optimistisesti mukaan enemmän shortseja kuin talvivaatteita. Näkyvyys on surkea. Jossain tuolla ympäristössä kai näkyisi vuoria. Kohta pitäisi lähteä etsimään sitä asuntolaa..

Kiitos muuten kommenteista täällä ja Facebookissa! Piristäävät kummasti.

eessuntaas

Näin alkuun jaksaa ihminen kirjoittaa, kun ei ole mitään kiinteää inhimillistä kontaktia kuitenkaan.
Jonkintasoisia ihmiskontakteja on kuitenkin kertynyt jo muutama. Majatalossa, missä yövyn on pari kikattavaa japanilaista. Toinen niistä on opiskellut 10 vuotta englantia ja jonkun verran sitä osaakin. Silti kun koettaa jotain keskustella, niin yleensä vastaus on hymy/nauru, josta tajuan, ettei vastapuoli ymmärtänyt pätkääkään. No ei se mitään. Arvostan ystävällisyyttä. Kuitenkin nämä japanilaiset olivat kuulleet Suomen hyvästä koulutuksesta yms. Sanoivat, että suomalaiset vanhukset ovat kuulemma onnellisia ja että suomalaisilla on kuulemma yleensä kaksi työpaikkaa. Olin hieman hämmästynyt, minä kun olen ymmärtänyt, että suomalaiset vanhukset makaavat sängyn pohjalla laitoksissa ja ns. "turhien alojen" ihmiset valittavat työttömyyttä. Enpä jaksanut kuitenkaan sen enempää korjata.

Aamupäivällä menin Lyonin historian museoon. Siellä joku englantilainen nainen kysyi "Where are you from?". Sanoin "I'm from Finland." ja hän vastasi "Really, me too!". Sitten kysyin suomeksi "ai Suomesta" ja meni nainen hiljaiseksi. Oli kuullut sanomani "I'm from England." Noo.. Siinä kuitenkin kuljettiin pitkin museota kaksin ja englantia sain puhua. Ystävällinen nainen oli tämä Liz. Antoi jonkun turistioppaankin minulle, kun itse oli jo lähdössä kotimaahan päin.
Museossa oli joku britti töissäkin. Sanoi, että "You're too happy to be a frenchman.". Yritin selitellä, että ehkä olen vain liian vaalea, en niinkään happey..

Anywaey. Jännää. Jonkin verran olen ottanut kontaktia paikallisiinkin. Tärkeintä tuntuu olevan, että yrittää ensin ranskaksi ja antaa paikallisten vaihtaa englannin kielelle. Jos aloittaa englannilla niin vastaus saattaa tulla, mutta hymy on poissa ja ns. kaninvittunaama on perusilme.

Terveiset kaikille.

Olisko majatalossa tilaa?

Täällä siis ollaan. Ranskan vatsanpohjassa Lyonissa.
Mitenkäs tänne päästiin?

Matkahan oli helppo ja rattoisa. Lentokoneet toimivat ja matkatavarat tulivat mukana. Frankfurtin lentokentällä vaihdoin muutaman sanan (n.10) saksaa ja alkoi jo houkuttaa Saksaan jääminen. Tosin toisen lentokenttämyymälän täti oli syönyt muutaman Sauerkrautin liikaa ja oli aika nuivahko ämmä.

Lyonin kentällä rupesin miettimään seuraavaa päämäärää. Ajattelin jo hetken lähteväni Grenobleen, sinne kun olisi kätevästi päässyt bussilla lentokentältä. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja päätin suunnata tänne Lyoniin viikonlopuksi. Yöpaikkaa ei tietenkään ollut tiedossa ja en raaskinut maksaa 70€ ensimmäisestä yöstäni, kun pitäisi selvitä aika monta muutakin. Kävin sitten parissa hotellissa kyselemässä "Est-ce que vous avez intttterrnrnrnrnrnet?" kysymykseni ymmärrettiin sympaattisen "raiskaat kieltämme, mutta se ei haittaa" -hymyn kera. ja jo toisesta hotellista netti löytyikin. Sieltä sitten tuskanhiki päässä yritin löytää jotain kohtuuhintaista majoitusta. Ilta alkoi jo pimetä ja vaatekerrokset kostua hiestä. Sitten päätin lähteä kohti nuorisomajaa, jonka osoitteen olin löytänyt. Puhelimella en saanut yhteyttä, joten päätin luottaa onneeni. Matka piti tehdä bussilla. Onneksi sain suuni auki ja joku nuori vähän englantia puhuva mies opasti minulle erittäin ystävällisesti mitä tehdä. Suurkiitokset hänelle. Oikean pysäkin löydettyäni lähdin majapaikkaa etsimään ja selvisi, että se sijaitsee jonkun kukkulan rinteessä. 18.5kg:n urheilusäkki olalla, reppu selässä ja läppäri toisella olalla lähdin sitten kapuamaan. Fysiologinen hiki päässä löysin majapaikan, jossa oli vielä kaksi paikkaa jäljellä. Piti ostaa joku perhanan jäsenkortti, että tänne pääsi yöksi. Pidemmällä tähtäimellä varmaan olisi ihan halpa, mutta nyt olisi melkein sama ollut mennä hotelliin. En kuitenkaan jaksanut välittää, halusin nukkumaan.

Nyt on aamu. Olo on ihan jees. Taidan lähteä kiertelemään vanhaa kaupunkia. Täältä kukkulan rinteeltä näkyy aika lailla kaupunkia. Hienon näköistä.